Vankilavuodet 1952-53 Vallilassa, osa 2

Vankilanseutu 4-5-vuotiaan lapsen kasvuympäristönä

Lahdessa olimme asuneet omakotitalossa. Minulla oli kaksi isosiskoa, mutta ei muistaakseni yhtään kaveria. Vierastin kaikkia vieraita ihmisiä, jotka tulivat tontillemme. Ilmaisin sen usein itkemällä. Ehkä se oli osittain tahallista. Nimittäin Helsinkiin muutettuamme päätin muuttaa käytöstäni. Äitikin ihmetteli, että käytökseni vieraita ihmisiä kohtaan muuttui yhtäkkiä myönteiseksi. Helsingissä asuimme isän virka-asunnossa neljän perheen talossa, jolla oli yhteinen suuri piha naapuritalon kanssa. Naapuritalossa, jota kutsuttiin kolhoosiksi, oli useita pieniä asuntoja vankilan työntekijöille. Iso piha oli mielenkiintoinen paikka, jossa näki paljon erilaisia ihmisiä. Suhtauduin heihin uteliaasti. Helsingissä aloin hakea vieraiden ihmisten seuraa ja hyväksyntää.

Osoitteemme oli Ristikkotie 2. Vuonna 1905 rakennettu kaksikerroksinen neljän perheen puinen kerrostalo on edelleenkin olemassa, mutta nykyisin sen osoite on Ristikkokatu 6 b. Ristikkokatu on Hämeentien poikkikatu Vallilassa. Meillä oli vankilan puoleinen asunto ensimmäisessä kerroksessa. Se oli hiukan yli puolet talon pohjapinta-alasta, 3 huonetta ja keittiö. Liitän valokuvaosaan talosta 2000-luvulla ottamiani valokuvia.

Talo on vankilan ulomman muurin portin läheisyydessä, muurin ulkopuolella. Ulomman muurin ajoportti oli avoin eikä portin vartiokopissa yleensä ollut vartijaa, mutta kieltotaulut kielsivät asiattomilta pääsyn muurin sisäpuolelle. Varsinaisia vankilarakennuksia ja niiden pihaa ympäröi sisempi muuri, joka oli suljettu ja tarkkaan vartioitu. Isän työpaikka oli sisemmän muurin sisällä ja hän käytti työssään samanlaista mustaa univormua kuin vanginvartijat. Sisemmän ja ulomman muurin välisellä laajalla alueella oli mm. henkilökunnan asuintaloja ja huoltotiloja. Kävimme siellä koko perhe saunassa, pesutuvassa ja mankelissa. Minulla oli siellä asuvia ikäisiäni kavereita, joten ajelin ulomman muurin sisäpuolella usein potkulaudallani heidän luokseen. Eikä kukaan koskaan kieltänyt sinne menemästä tai ajanut pois. Sisemmän muurin sisäpuolelle pääsin vain yhden kerran, kun olin kaatunut potkulaudalla alamäessä polvihousuissa. Vereslihalle hiertynyt jalkani puhdistettiin ja sidottiin silloin vankilan sairaalassa.

Vankien kanssa olin juttusilla lähes viikottain. Nimittäin ns. luottovangit kävivät ilman vartiointia siivoamassa ja muutenkin hoitamassa asuintalomme ja viereisen talon yhteisen suuren pihan, puutarhan ja katualueen, siis vankilan ulomman muurin ulkopuolella. He tulivat ja lähtivät ryhmänä tiettyyn kellonaikaan, mutta työskentelivät kukin itsekseen eivätkä sotilasosaston tapaan komennettuina. Heitä oli kai kielletty keskustelemasta muiden ihmisten kanssa, mutta se ei estänyt heitä juttelemasta lapsille, jotka tuppautuivat läheltä seuraamaan heidän toimiaan. Luottovangit olivat ystävällisiä lapsille. Yksi heistä jopa lahjoitti minulle itse tekemänsä parikymmentä senttiä pitkän puisen moottoriveneen!

Muistan nuo vuodet aikana, jolloin sain elää hyvin vapaata ja älyllisesti virikkeellistä elämää ympäristössä, jota parempaa ja mielenkiintoisempaa en osaa kuvitella. Laaja kotipiha yhdessä ulkopuolisilta kielletyn vankilan muurin sisäpuolisen alueen kanssa muodosti laajan luonnonläheisen leikkialueen Helsingin kantakaupungissa. Ristikkotien varrella ei ollut siihen aikaan muita taloja kuin meidän talo ja se kolhoosiksi kutsuttu toinen 2-kerroksinen puutalo eikä myöskään Hämeentien tai Vellamonkadun varrella ollut sillä puolella taloja. Niinpä pihamme länsirajana oli Hämeentien jalkakäytävän reunaa myötäilevä valkeaksi maalattu korkea puuaita, jonka harvan pystylaudoituksen väleistä oli kiinnostavaa ja turvallista seurata Hämeentiellä kulkevia ihmisiä, autoja ja raitiovaunuja. Aita jatkui Ristikkotien risteyksestä Vellamonkadun risteykseen saakka ja jatkui sitten Vellamonkadun reunaa pitkin, mutta se pihamme takamaasto oli vaikeakulkuista luonnonvaraista ryteikköä.

Elämäni ei kuitenkaan rajoittunut suojaisalle piha- ja vankila-alueelle. Kävin muiden ikäisteni lasten kanssa ilman aikuisten valvontaa leikkimässä myös Vallilan raitiovaunuhallilla ja tutustumassa vankilan itäpuolella rannassa olevaan teurastamoon ja ratapihaan. Niistä kokemuksista kerron seuraavassa osassa.

Paluu blogin tahjos.blogspot.com etusivulle.

Elämää vuodesta 1948 alkaen

Vankilavuodet 1952-53 Vallilassa, osa 2

Vankilanseutu 4-5-vuotiaan lapsen kasvuympäristönä