©Timo Ahjos 03.08.2010
editoitu 14.05.2020
Liittyy blogiin tahjos.blogspot.com
Lahdessa
olimme asuneet omakotitalossa. Minulla oli kaksi isosiskoa, mutta
ei muistaakseni yhtään kaveria. Vierastin kaikkia
vieraita ihmisiä, jotka tulivat tontillemme. Ilmaisin sen
usein itkemällä. Ehkä se oli osittain tahallista.
Nimittäin Helsinkiin muutettuamme päätin muuttaa
käytöstäni. Äitikin ihmetteli, että
käytökseni vieraita ihmisiä kohtaan muuttui
yhtäkkiä myönteiseksi. Helsingissä asuimme
isän virka-asunnossa neljän perheen talossa, jolla oli
yhteinen suuri piha naapuritalon kanssa. Naapuritalossa, jota
kutsuttiin kolhoosiksi, oli useita pieniä asuntoja vankilan
työntekijöille. Iso piha oli mielenkiintoinen paikka,
jossa näki paljon erilaisia ihmisiä. Suhtauduin heihin
uteliaasti. Helsingissä aloin hakea vieraiden ihmisten
seuraa ja hyväksyntää.
Osoitteemme oli
Ristikkotie 2. Vuonna 1905 rakennettu kaksikerroksinen neljän
perheen puinen kerrostalo on edelleenkin olemassa, mutta nykyisin
sen osoite on Ristikkokatu 6 b. Ristikkokatu on Hämeentien
poikkikatu Vallilassa. Meillä oli vankilan puoleinen asunto
ensimmäisessä kerroksessa. Se oli hiukan yli puolet
talon pohjapinta-alasta, 3 huonetta ja keittiö. Liitän
valokuvaosaan talosta 2000-luvulla ottamiani valokuvia.
Talo
on vankilan ulomman muurin portin läheisyydessä, muurin
ulkopuolella. Ulomman muurin ajoportti oli avoin eikä portin
vartiokopissa yleensä ollut vartijaa, mutta kieltotaulut
kielsivät asiattomilta pääsyn muurin
sisäpuolelle. Varsinaisia vankilarakennuksia ja niiden
pihaa ympäröi sisempi muuri, joka oli suljettu ja
tarkkaan vartioitu. Isän työpaikka oli sisemmän
muurin sisällä ja hän käytti työssään
samanlaista mustaa univormua kuin vanginvartijat. Sisemmän
ja ulomman muurin välisellä laajalla alueella oli mm.
henkilökunnan asuintaloja ja huoltotiloja. Kävimme
siellä koko perhe saunassa, pesutuvassa ja mankelissa.
Minulla oli siellä asuvia ikäisiäni kavereita,
joten ajelin ulomman muurin sisäpuolella usein
potkulaudallani heidän luokseen. Eikä kukaan koskaan
kieltänyt sinne menemästä tai ajanut pois.
Sisemmän muurin sisäpuolelle pääsin vain
yhden kerran, kun olin kaatunut potkulaudalla alamäessä
polvihousuissa. Vereslihalle hiertynyt jalkani puhdistettiin ja
sidottiin silloin vankilan sairaalassa.
Vankien kanssa
olin juttusilla lähes viikottain. Nimittäin ns.
luottovangit kävivät ilman vartiointia siivoamassa ja
muutenkin hoitamassa asuintalomme ja viereisen talon yhteisen
suuren pihan, puutarhan ja katualueen, siis vankilan ulomman
muurin ulkopuolella. He tulivat ja lähtivät ryhmänä
tiettyyn kellonaikaan, mutta työskentelivät kukin
itsekseen eivätkä sotilasosaston tapaan komennettuina.
Heitä oli kai kielletty keskustelemasta muiden ihmisten
kanssa, mutta se ei estänyt heitä juttelemasta
lapsille, jotka tuppautuivat läheltä seuraamaan heidän
toimiaan. Luottovangit olivat ystävällisiä
lapsille. Yksi heistä jopa lahjoitti minulle itse tekemänsä
parikymmentä senttiä pitkän puisen
moottoriveneen!
Muistan nuo vuodet aikana, jolloin
sain elää hyvin vapaata ja älyllisesti
virikkeellistä elämää ympäristössä,
jota parempaa ja mielenkiintoisempaa en osaa kuvitella. Laaja
kotipiha yhdessä ulkopuolisilta kielletyn vankilan muurin
sisäpuolisen alueen kanssa muodosti laajan luonnonläheisen
leikkialueen Helsingin kantakaupungissa. Ristikkotien varrella ei
ollut siihen aikaan muita taloja kuin meidän talo ja se
kolhoosiksi kutsuttu toinen 2-kerroksinen puutalo eikä
myöskään Hämeentien tai Vellamonkadun
varrella ollut sillä puolella taloja. Niinpä pihamme
länsirajana oli Hämeentien jalkakäytävän
reunaa myötäilevä valkeaksi maalattu korkea
puuaita, jonka harvan pystylaudoituksen väleistä oli
kiinnostavaa ja turvallista seurata Hämeentiellä
kulkevia ihmisiä, autoja ja raitiovaunuja. Aita jatkui
Ristikkotien risteyksestä Vellamonkadun risteykseen saakka
ja jatkui sitten Vellamonkadun reunaa pitkin, mutta se pihamme
takamaasto oli vaikeakulkuista luonnonvaraista
ryteikköä.
Elämäni ei kuitenkaan
rajoittunut suojaisalle piha- ja vankila-alueelle. Kävin
muiden ikäisteni lasten kanssa ilman aikuisten valvontaa
leikkimässä myös Vallilan raitiovaunuhallilla ja
tutustumassa vankilan itäpuolella rannassa olevaan
teurastamoon ja ratapihaan. Niistä kokemuksista kerron
seuraavassa osassa.
Paluu blogin tahjos.blogspot.com etusivulle.