Vankilavuodet 1952-53 Vallilassa, osa 4

Neekereitä katsomassa ja muutakin Helsingin olympiakisoista

Muutimme Helsinkiin vuonna 1952 juuri ennen Helsingin olympiakisojen alkamista. Olenkin myöhemmin leikilläni kertonut, että tulin Lahdesta katsomaan Helsingin olympiakisoja ja jäin sillä matkalla tänne. Todellisuudessa en nähnyt kisoista muuta kuin maratonjuoksijoiden kärjen ohijuoksun. Lisäksi kävimme Kisakylässä "katsomassa neekereitä", kuten siihen aikaan sanottiin.

Olen eräiltä muiltakin ikäisiltäni kuullut, että maratonjuoksu oli Helsingin olympiakisojen ainoa urheilukilpailu, jota he olivat käyneet katsomassa. Varmaankin sen vuoksi, että sitä sai katsella reitin varrella ilmaiseksi. Me kävelimme kotoa Vallilasta Mäkelänkadun varteen. Seisoimme Velodromia vastapäätä siinä kohdassa, missä on nykyisin Isonniitynkadun risteys. Sitä katua ei silloin vielä ollut.

Omat muistikuvani rajoittuvat siihen, että paikalla ollut runsas yleisö odotti ja toivoi näkevänsä tsekkoslovakialaisen Emil Zatopekin tulevan joukon kärjessä ja voittavan kilpailun. Kun kärki juoksi ohitsemme, ihmiset hurrasivat ja joku huusi: "Zatopek johtaa!". Illalla sitten kuulimme radiosta, että hän oli voittanut. Zatopek oli suomalaisten suosikki ja häntä kutsuttiin myös suomalaisittain Satupekaksi.

Kun Satupekka oli nähty, emme viitsineet siihen sen pidemmäksi aikaa jäädä seisomaan. Lähdimme kävelemään kohti Kisakylää ja katsomaan mustaihoisia urheilijoita, joita siihen aikaan yleisesti sanottiin neekereiksi.

Kaikki Koskelantien varrella, sen itäpuolella olevat kerrostalot Mäkelänkadulta Intiankadulle saakka muodostivat silloin ja vielä nykyisinkin Kisakylä-nimisen alueen. Talot rakennettiin Helsingin olympiakisojen urheilijoiden ja toimitsijoiden asunnoiksi. Kisojen jälkeen ne myytiin asunto-osakeyhtiömuotoisiksi perheasunnoiksi. Kisojen ajan Kisakylä oli eristetty verkkoaidalla, jonka porteilla tarkastettiin kulkuluvat. Koskelantien länsipuolella oleva kerrostaloalue, nimeltään Olympiakylä, rakennettiin samaan tarkoitukseen vuoden 1940 olympialaisia varten, jotka sodan vuoksi peruutettiin. Olympiakylän asunnot oli sittemmin myyty perheasunnoiksi eikä niitä voitu enää vuonna 1952 tyhjentää kisakäyttöön.

Valitsimme neekerien katselupaikaksi Kalervonkadun, jonka verkkoaita katkaisi Kumpulan siirtolapuutarhan länsinurkan vieressä. Siitä tilanteesta muistan sen verkkoaidan, josta pidin käsillä kiinni, kun jalkoja alkoi väsyttää. Olin odottanut, että neekerit ovat siinä aidan toisella puolella omia asioitaan tekemässä tai meitä tervehtimässä. Pettymys oli suuri, kun aidan toisella puolella ei näkynyt yhtään ihmistä eikä ainakaan yhtään tummaihoista. Sen sijaan katsomon puolella oli paljon muitakin ihmisiä samalla asialla kuin mekin. Päätimme olla siinä niin kauan, että näemme ainakin yhden neekerin. Kun sitten meistä melko kaukana, lähellä Koskelantietä, kulki yksi tai useampi kaukaa katsoen tummaihoiseksi arvioimamme henkilö, katsoimme voivamme lähteä kotiin. Meillähän oli vielä pitkä, mutta reitiltään selväpiirteinen kotimatka käveltävänä: Ensin Kalervonkadun alkuun, missä kadun nimi vaihtui Jyrängöntieksi. Sitä pitkin Hämeentielle ja Hämeentietä Ristikkotielle, missä asuimme.

Olympiakisojen valmistelu oli sotakorvauksia maksavalle köyhälle Suomelle valtavan suuri investointi. Olympiakisoja varten rakennettiin lyhyessä ajassa paljon sellaista, mikä on käytössä vielä lähes 60 vuotta myöhemminkin. Mieleeni tulevat ainakin seuraavat:

Edellä kuvattu Kisakylä, joka on vielä nykyisinkin arvostettu kerrostaloalue.
Uusi lentokenttä, jota kutsuttiin siihen aikaan Seutulan lentokentäksi erotukseksi vanhemmasta Helsingin lentokentästä, joka sijaitsi Malmilla.
Olympialaituri ja Olympiaterminaali Helsingin Eteläsatamassa. Kisaturisteja varten varustamot hankkivat aiempaa suurempia laivoja.
Olympiastadion torneineen ja retkeilymajoineen. Retkeilymajakin toimii edelleen. Sen ovi on stadionin pohjoisseinustalla.
Uimastadion ja Kumpulan maauimala. Jälkimmäistä käytettiin olympiakisojen aikana harjoitteluun ja alkuerien kilpailuihin.
Velodrom eli polkupyörien ratakilpailuihin tarkoitettu rakennus. Siinä on jyrkästi nouseva katsomo ja soikionmuotoinen kilparata, jonka reunat nousevat korkealle.
Käpylän urheilupuisto, joka on Velodromin, Mäkelänkadun ja Koskelantien rajoittamassa kolmiossa. Sen keskellä oli siihen aikaan yleisurheilukenttä.
Linnanmäen huvipuiston perustamisesta päätettiin kisaisännyyden varmistuttua, samoin kunnollisesta lauttayhteydestä Suomenlinnaan.

Julkisten investointien lisäksi tehtiin yksityisiä investointeja, mm. hotelleihin ja ravintoloihin. Esimerkiksi Eteläranta 10:ssa 2000-luvulle saakka toiminutta Hotelli Palacea ei rakennettu kisoja varten, mutta kuitenkin sen rakentaminen ajoitettiin niin, että se valmistui sopivasti vähän ennen olympiakisoja. FT Markku Mansner, Teollisuuden ja Työnantajain Keskusliitto, kertoi 8.10.2002 pidetyssä seminaarissa mm. seuraavaa:

"Kun Palacea rakennettiin, Suomessa rikkoutui neljän miljoonan asukkaan raja, ja heistä 370 000 asui Helsingissä. Lapset oppivat kansakoulussa, että Suomen pääelinkeinoja ovat maanviljely, metsästys ja kalastus eikä syyttä, sillä maanviljelystä sai toimeentulonsa miljoona suomalaista eli enemmän kuin koskaan aikaisemmin maan historiassa. Kansantulo asukasta kohden oli nykyrahassa 5 200 euroa, nyt se on 25 500 euroa. Autoja oli 61 000 ja hevosia puoli miljoonaa. Kestopäällystettyjä maanteitä oli yhteensä 160 kilometrin pätkä. Sotakorvauksia maksettiin, mutta sen verran ahdinko jo helpotti, että kansanhuoltoministeriö voitiin lakkauttaa vuonna 1949, eikä sitä jäänyt kukaan kaipaamaan. Porkkalasta kuului venäläisten tykkien jyske ja rantaradalta vihreiden neuvostoveturien käheitä äänimerkkejä. Kun tontista ja rakennusoikeudesta neuvoteltiin kaupungin kanssa, Moskovassa neuvoteltiin yya-sopimuksesta ja Suomessa pelättiin lähtöä Tshekkoslovakian tielle. Varmuuden vuoksi sotalaivat sulkivat Eteläsataman suun ja ottivat presidentinlinnan pääoven tykkiensä tähtäimeen."

"Hotelli avattiin viikkoa ennen kisoja, ja kisavieraat pääsivät kymmenennen kerroksen ravintolaan kisojen jo alettua, mutta yleisölle ravintola aukesi vasta kisojen jälkeen. Teollisuuden järjestöt pääsivät muuttamaan taloon loppusyksyllä, kun kisakoneisto oli purettu."

Coca-Cola oli Suomessa lähes tuntematon juoma, kunnes yhtiö teki sen tunnetuksi hienolla tavalla olympiakisojen yhteydessä. The Coca-Cola Company lahjoitti olympialiikkeen pitkäaikaisena yhteistyökumppanina Helsingin olympiakisojen järjestelytoimikunnalle ja Sotainvalidien Veljesliitolle 30 000 laatikkoa juomaa. Kuljetuslaiva M/S Marvic toi kallisarvoisen lastin virallista kisajuomaa Hollannista Helsingin satamaan 2.7.1952. Coca-Colan myynnin olympialaisissa hoitivat sotainvalidit, jotka saivat pääosan tuotosta itselleen. Osa M/S Marvicin lastista meni urheilijoiden käyttöön. Lehdistölle tarkoitetusta osasta tuotto annettiin suomalaisille lehtimiesopiskelijoille. Coca-Colaa oli kyllä saanut Stockmannilta jo 1930-luvulla. Kouvolan Vesitehdas valmisti sitä vuodesta 1928 alkaen, mutta yleinen myynti Helsingissä alkoi vasta heinäkuussa 1957 Hartwall Oy:n saatua valmistusoikeudet edellisenä vuonna. Kurvikkaan lasipullon tilavuus oli vain 1,9 desilitraa ja siinä oli pullonavaajalla irroitettava metallikorkki. Se oli Suomessa Coca-Colan ainoa pullokoko vuoteen 1961 saakka. (Lähteet: Wikipedia ja Urheilumuseo).

Paluu blogin tahjos.blogspot.com etusivulle.

Elämää vuodesta 1948 alkaen

Vankilavuodet 1952-53 Vallilassa, osa 4

Neekereitä katsomassa ja muutakin Helsingin olympiakisoista