©Timo Ahjos 07.08.2010
editoitu 14.05.2020
Liittyy blogiin tahjos.blogspot.com
Muutimme
Helsinkiin vuonna 1952 juuri ennen Helsingin olympiakisojen
alkamista. Olenkin myöhemmin leikilläni kertonut, että
tulin Lahdesta katsomaan Helsingin olympiakisoja ja jäin
sillä matkalla tänne. Todellisuudessa en nähnyt
kisoista muuta kuin maratonjuoksijoiden kärjen ohijuoksun.
Lisäksi kävimme Kisakylässä "katsomassa
neekereitä", kuten siihen aikaan sanottiin.
Olen
eräiltä muiltakin ikäisiltäni kuullut, että
maratonjuoksu oli Helsingin olympiakisojen ainoa urheilukilpailu,
jota he olivat käyneet katsomassa. Varmaankin sen vuoksi,
että sitä sai katsella reitin varrella ilmaiseksi. Me
kävelimme kotoa Vallilasta Mäkelänkadun varteen.
Seisoimme Velodromia vastapäätä siinä
kohdassa, missä on nykyisin Isonniitynkadun risteys. Sitä
katua ei silloin vielä ollut.
Omat muistikuvani
rajoittuvat siihen, että paikalla ollut runsas yleisö
odotti ja toivoi näkevänsä tsekkoslovakialaisen
Emil Zatopekin tulevan joukon kärjessä ja voittavan
kilpailun. Kun kärki juoksi ohitsemme, ihmiset hurrasivat ja
joku huusi: "Zatopek johtaa!". Illalla sitten
kuulimme radiosta, että hän oli voittanut. Zatopek oli
suomalaisten suosikki ja häntä kutsuttiin myös
suomalaisittain Satupekaksi.
Kun Satupekka oli nähty,
emme viitsineet siihen sen pidemmäksi aikaa jäädä
seisomaan. Lähdimme kävelemään kohti
Kisakylää ja katsomaan mustaihoisia urheilijoita, joita
siihen aikaan yleisesti sanottiin neekereiksi.
Kaikki
Koskelantien varrella, sen itäpuolella olevat kerrostalot
Mäkelänkadulta Intiankadulle saakka muodostivat silloin
ja vielä nykyisinkin Kisakylä-nimisen alueen. Talot
rakennettiin Helsingin olympiakisojen urheilijoiden ja
toimitsijoiden asunnoiksi. Kisojen jälkeen ne myytiin
asunto-osakeyhtiömuotoisiksi perheasunnoiksi. Kisojen ajan
Kisakylä oli eristetty verkkoaidalla, jonka porteilla
tarkastettiin kulkuluvat. Koskelantien länsipuolella
oleva kerrostaloalue, nimeltään Olympiakylä,
rakennettiin samaan tarkoitukseen vuoden 1940 olympialaisia
varten, jotka sodan vuoksi peruutettiin. Olympiakylän
asunnot oli sittemmin myyty perheasunnoiksi eikä niitä
voitu enää vuonna 1952 tyhjentää
kisakäyttöön.
Valitsimme neekerien
katselupaikaksi Kalervonkadun, jonka verkkoaita katkaisi Kumpulan
siirtolapuutarhan länsinurkan vieressä. Siitä
tilanteesta muistan sen verkkoaidan, josta pidin käsillä
kiinni, kun jalkoja alkoi väsyttää. Olin
odottanut, että neekerit ovat siinä aidan toisella
puolella omia asioitaan tekemässä tai meitä
tervehtimässä. Pettymys oli suuri, kun aidan toisella
puolella ei näkynyt yhtään ihmistä eikä
ainakaan yhtään tummaihoista. Sen sijaan katsomon
puolella oli paljon muitakin ihmisiä samalla asialla kuin
mekin. Päätimme olla siinä niin kauan, että
näemme ainakin yhden neekerin. Kun sitten meistä melko
kaukana, lähellä Koskelantietä, kulki yksi tai
useampi kaukaa katsoen tummaihoiseksi arvioimamme henkilö,
katsoimme voivamme lähteä kotiin. Meillähän
oli vielä pitkä, mutta reitiltään
selväpiirteinen kotimatka käveltävänä:
Ensin Kalervonkadun alkuun, missä kadun nimi vaihtui
Jyrängöntieksi. Sitä pitkin Hämeentielle ja
Hämeentietä Ristikkotielle, missä
asuimme.
Olympiakisojen valmistelu oli sotakorvauksia
maksavalle köyhälle Suomelle valtavan suuri
investointi. Olympiakisoja varten rakennettiin lyhyessä
ajassa paljon sellaista, mikä on käytössä
vielä lähes 60 vuotta myöhemminkin. Mieleeni
tulevat ainakin seuraavat:
"Kun Palacea rakennettiin, Suomessa rikkoutui neljän miljoonan asukkaan raja, ja heistä 370 000 asui Helsingissä. Lapset oppivat kansakoulussa, että Suomen pääelinkeinoja ovat maanviljely, metsästys ja kalastus eikä syyttä, sillä maanviljelystä sai toimeentulonsa miljoona suomalaista eli enemmän kuin koskaan aikaisemmin maan historiassa. Kansantulo asukasta kohden oli nykyrahassa 5 200 euroa, nyt se on 25 500 euroa. Autoja oli 61 000 ja hevosia puoli miljoonaa. Kestopäällystettyjä maanteitä oli yhteensä 160 kilometrin pätkä. Sotakorvauksia maksettiin, mutta sen verran ahdinko jo helpotti, että kansanhuoltoministeriö voitiin lakkauttaa vuonna 1949, eikä sitä jäänyt kukaan kaipaamaan. Porkkalasta kuului venäläisten tykkien jyske ja rantaradalta vihreiden neuvostoveturien käheitä äänimerkkejä. Kun tontista ja rakennusoikeudesta neuvoteltiin kaupungin kanssa, Moskovassa neuvoteltiin yya-sopimuksesta ja Suomessa pelättiin lähtöä Tshekkoslovakian tielle. Varmuuden vuoksi sotalaivat sulkivat Eteläsataman suun ja ottivat presidentinlinnan pääoven tykkiensä tähtäimeen."
"Hotelli avattiin viikkoa ennen kisoja, ja kisavieraat pääsivät kymmenennen kerroksen ravintolaan kisojen jo alettua, mutta yleisölle ravintola aukesi vasta kisojen jälkeen. Teollisuuden järjestöt pääsivät muuttamaan taloon loppusyksyllä, kun kisakoneisto oli purettu."
Coca-Cola oli Suomessa lähes tuntematon juoma, kunnes yhtiö teki sen tunnetuksi hienolla tavalla olympiakisojen yhteydessä. The Coca-Cola Company lahjoitti olympialiikkeen pitkäaikaisena yhteistyökumppanina Helsingin olympiakisojen järjestelytoimikunnalle ja Sotainvalidien Veljesliitolle 30 000 laatikkoa juomaa. Kuljetuslaiva M/S Marvic toi kallisarvoisen lastin virallista kisajuomaa Hollannista Helsingin satamaan 2.7.1952. Coca-Colan myynnin olympialaisissa hoitivat sotainvalidit, jotka saivat pääosan tuotosta itselleen. Osa M/S Marvicin lastista meni urheilijoiden käyttöön. Lehdistölle tarkoitetusta osasta tuotto annettiin suomalaisille lehtimiesopiskelijoille. Coca-Colaa oli kyllä saanut Stockmannilta jo 1930-luvulla. Kouvolan Vesitehdas valmisti sitä vuodesta 1928 alkaen, mutta yleinen myynti Helsingissä alkoi vasta heinäkuussa 1957 Hartwall Oy:n saatua valmistusoikeudet edellisenä vuonna. Kurvikkaan lasipullon tilavuus oli vain 1,9 desilitraa ja siinä oli pullonavaajalla irroitettava metallikorkki. Se oli Suomessa Coca-Colan ainoa pullokoko vuoteen 1961 saakka. (Lähteet: Wikipedia ja Urheilumuseo).
Paluu blogin tahjos.blogspot.com etusivulle.