Vankilavuodet 1952-53 Vallilassa, osa 6

Raitiovaunut leikkipaikkana

Siihen aikaan lapsia oli paljon ja me saimme liikkua vapaammin kuin nykyajan lapset. Tuskin raitiovaunuhalleilla sallitaan nykyisin pikkulasten käydä leikkimässä. Ei meillekään kukaan antanut lupaa sinne mennä, mutta ratikoissa leikittiin eikä pois ajettu.

Raitiovaunuissa oli yleensä vetovaunu ja perävaunu, joissa kummassakin oli etuovi ja takaovi. Kuljettajalla ei ollut ovella suljettua koppia. Kuljettaja oli aina mies, usein ruotsia puhuva. Takaoven etupuolella kummassakin vaunussa istui naispuolinen rahastaja korokkeella, jota sanottiin rahastajan kopiksi. Siinä oli neljä seinää suunnilleen rahastajan vyötärön korkeudelle saakka. Etummaisen seinän päällä oli pieni kourullinen pöytälevy, johon matkustajat laittoivat kolikoita lippua maksaessaan. Etummainen seinä oli saranoitu ja se toimi myös ovena, josta korokkeelle noustiin.

Raitiovaunun ulko-ovet toimivat paineilmalla, joka tuli säiliöstä. Kun paineilmasäiliön paine laski matalaksi, kompressori käynnistyi ja alkoi pumpata säiliöön lisää painetta. Kompressorin ääni oli häiritsevän voimakas, matkustajille tutuksi tullut jytkytys. Onneksi paineilmasäiliötä ei tarvinut täyttää kovin usein. Rahastajan kopin sisäpuolella oli metallinen venttiilivipu, jolla oli kaksi asentoa: ovi auki/kiinni. Perävaunun rahastaja hallitsi tietysti perävaununun molemmat ovet ja etuvaunun rahastaja etuvaunun takaoven. Etuvaunun etuoven käyttövipu oli kuljettajalla. Kun kuljettaja avasi etuoven, siitä rahastaja sai tiedon, että vaunu on lopullisesti pysähtynyt pysäkille ja hän voi avata takaoven. Perävaunun rahastaja lienee avannut ovet nähtyään, että etuvaunun ovet on avattu.

Vallilan raitiovaunuhalli oli Hämeentien varrella kotimme lähellä. On se siinä vieläkin, mutta hiukan erilaisena. Siihen aikaan yläpihalla oli yleensä pysäköityinä useita raitiovaunuja. Vetovaunun katolla oleva virroittaja oli vedetty alas - sananmukaisesti narusta vetämällä. Ovet oli suljettu, mutta ei lukittu. Me lapset tiesimme, kuinka etuoven saa auki. Leikeissämme otimme käyttöömme yhden raitiovaunun kerrallaan. Yksi meistä istui kuljettajan tuolille, toinen kiipesi etuvaunun rahastajan koppiin ja kolmas perävaunun rahastajan koppiin. Muut lapset olivat matkustajia. Meitä oli siellä yleensä niin monta yhtäaikaa leikkimässä, että tyypillisesti matkustajia oli 3-5. Yhtään aikuista ei ollut kertaakaan paikalla.

Leikin sisältönä oli - mikäpä muu kuin matkustaminen raitiovaunulla! Kompressori ei saanut sähköä, mutta säiliössä oli sen verran paineilmaa, että ovet toimivat jonkin aikaa. Leikki eteni seuraavasti: Aluksi avasimme etuovet ulkoapäin mekaanisesti. Kuljettaja ja rahastajat ottivat paikkansa ja avasivat takaovet paineilmalla. Matkustajat nousivat vaunuun ja olivat maksavinaan. Ovet suljettiin paineilmalla. Aikuisliikenteessä rahastajat antoivat lähtömerkin kuljettajalle soittokellolla, mutta ne eivät toimineet leikissämme. (Takavaunun rahastajan soittokello ei toiminut ilman sähköä ja etuvaunun rahastajan soittokellon vetonaru oli liian korkealla.)

Kuljettaja oli ajavinaan seuraavalle pysäkille, jonka nimen hän saattoi joskus huutaa, esim. "Nyt tullaan Hakaniemen torille!" Ovet avattiin, matkustajat menivät etuovesta ulos ja tulivat taas toisen vaunun takaovesta sisään. Ovet suljettiin ja matka oli jatkuvinaan. Niin jatkettiin siihen saakka kunnes paineilma loppui ja ovet lakkasivat toimimasta. Silloin hylkäsimme sen ratikan ja siirryimme toiseen, jonka paineilmasäiliössä oli vielä painetta. Siellä roolit vaihtuivat eli edellisen ratikan henkilökunta joutuikin matkustajiksi tai ainakin eri tehtävään.

Paluu blogin tahjos.blogspot.com etusivulle.

Elämää vuodesta 1948 alkaen

Vankilavuodet 1952-53 Vallilassa, osa 6

Raitiovaunut leikkipaikkana