©Timo Ahjos 11.08.2010
editoitu 14.05.2020
Liittyy blogiin tahjos.blogspot.com
Edellä
jo kerroin kävelyretkistämme Vallilan rautatieasemalle
ja Kisakylään Käpylään. Tässä
kerron eräistä muista retkeilykohteista, joissa kävin
joko vanhempieni kanssa tai ikäisteni lasten kanssa ilman
aikuisia.
Helsingin keskusvankilan (jonka nimi
muutettiin vuonna 2001 Katajanokan vankilan lopettamisen jälkeen
Helsingin vankilaksi) itäpuolella oli teollisuusalue ja
teurastamo. Autoliikenne sille puolelle kulki Hermannin rantatien
tai Sörnäisten rantatien kautta. Monien
teollisuusrakennusten tavaraliikenteessä käytettiin
junanvaunuja. Tavarajunat tulivat Pasilasta Vallilan
siirtolapuutarhan ohitse. Teollisuusalueella dieselveturi jakoi
yksittäisiä vaunuja eri rakennusten pistoraiteille.
Minä ja muut ikäiseni lapset pääsimme
seuraamaan veturinkuljettajan työtä niin läheltä,
että meillä oli keskusteluyhteys hänen kanssaan.
Yhden kerran pääsin yksinäni dieselveturin
kyytiinkin. Ajoimme arviolta 50-100 metriä Hämeentien
suuntaan ja sitten viereistä raidetta pitkin takaisin samaan
kohtaan.
Paras kaverini oli ikäiseni Esko. Hän
oli vankilapastorin poika ja asui virka-asunnossa vankilan
ulomman muurin sisäpuolella. Hänen kanssaan kävelin
ainakin yhden kerran kaupunginteurastamon ympäri.
Teurastamon pihassa oli aitauksia, joissa teurastettavat eläimet
odottivat vuoroaan. Koin sen järkyttävänä ja
kovin surullisena asiana.
Nousimme teurastamolta
Hämeentielle Lautatarhankatua pitkin. Sen varrella tai
pienen kujan päässä oli margariinitehdas. Siihen
aikaan esitettiin julkisuudessa väitteitä, että
siellä tai jossakin muussa margariinitehtaassa olisi
käytetty luvattomia raaka-aineita, mm. kissan raatoja.
Nuo
kävelyretket tein ilman aikuisia. Vanhempieni kanssa kävin
mm. Korkeasaaressa, jonne mentiin siihen aikaan
Korkeasaari-nimisellä valko-vihreällä lautalla.
Minua kiinnosti eniten nimenomaan se lauttamatka. Halusin nähdä
ne suuret kuohut, jotka lautan edestä tuli, kun edessä
oleva potkuri käynnistettiin lautan lähestyessä
laituria. Korkeasaaren lauttakin on jo jäänyt
historiaan ja nykyisin sinne ajetaan isoilla veneillä tai
vesibusseilla. Lautta oli sikäli erilainen, että se ei
koskaan kääntynyt ympäri, vaan kulki yhtä
kovaa molempiin suuntiin. Siinä oli kaksi identtistä
ohjauskoppia, yksi kummassakin päässä.
Korkeasaaren
lautta lähti Pohjois-satamasta, presidentin linnan takana
olevan päävartion edestä. Korkeasaaressa kävimme
tietysti vain isän vapaapäivinä eli joinakin
aurinkoisina kesäisinä sunnuntaipäivinä.
Silloin siellä oli niin paljon ihmisiä, että
lautalle pääsyä piti odottaa yhden tai muutaman
lauttavuoron ajan. Helsingissä jono seisoi asfaltilla tai
kivetyksellä, mutta Korkeasaaressa jonotettiin pitkällä
puulaiturilla. Kerran olimme siellä päässä jo
seisseet jonossa aika pitkään ja päässeet jo
melko hyvään asemaan, kun minulle tuli pissahätä.
Siinäpä olikin vanhemmilleni pulma. Jos lähdemme
Korkeasaaren pisuaariin, joudumme uudelleen jonon päähän.
Niinpä minulle neuvottiin, että menen kaiteen raosta
puulaiturin puisen kaiteen toiselle puolelle ja pissaan siitä
mereen kaikkien ihmisten nähden. Niin teinkin, enkä
siinä ujostellut ihmisiä vaan nautin helpotuksesta.
Vanhempani pitivät minusta kiinni, etten pudonnut
toimituksen aikana laiturilta mereen.
Kotimme
välittömässä läheisyydessä ei ollut
mitään kaupungin järjestämiä
leikkipaikkoja - siis jos jätetään pois laskuista
ratikkahalli, teollisuusratapiha, yms kaupungin järjestämät
"epäviralliset" leikkipaikat, joista olen edellä
kertonut. Vähän kauempana eri puolilla Helsinkiä
oli hiekkakenttiä, joilla olisi saanut pelata pallopelejä.
Niillä en koskaan ollut pelaamassa mitään.
Hiekkakentän laidalla ja joissakin puistoissa oli keinut,
liukumäki, seisaallaan pyöritettävä
karuselli, mahdollisesti voimistelurenkaat ja eräänlainen
kiipeilyteline. Keinut olivat sellaisia, että samasta
metallisesta telineestä riippui kettinkien varassa kaksi
vierekkäistä keinulautaa, jotka olivat siihen aikaan
tasaisia lankkuja. Keinuun joutui usein jonottamaan, sillä
lapsiahan oli siihen aikaan paljon joka
paikassa.
Kiipeilytelineessä ei yleensä
ollut ketään muuta samaan aikaan. Ehkä löydän
tänne jonkun valokuvan, josta näkyy, minkälainen
senaikainen kiipeliteline oli. Aina kun sellainen osui kohdalle,
koin inhottavaksi velvollisuudeksi kulkea sen ylitse. Maassa oli
pystyssä kaksi paksusta metalliputkesta tehtyä, lähes
puoliympyrän muotoista kaarta. Kaaren korkein kohta oli ehkä
noin 170 cm korkeudella maasta. Kaaret olivat arviolta noin 40 cm
päässä toisistaan ja yhdistetty toisiinsa
ohuemmista metalliputkista tehdyillä puolilla, joita oli
arviolta noin 30 cm välein. Alin puola oli kuitenkin
korkeammalla maasta. Ensin piti päästä alimmalle
puolalle seisomaan. Siitä sitten noustiin puola kerrallaan
korkeammalle kuten tikapuita pitkin, mikä oli helppo vaihe.
Mitä ylemmäs päästiin, sitä
vaakasuoremmaksi kulku muuttui. Ylhäällä paksujen
sivuputkien päällä oli erilliset ohuemmat putket,
joista saattoi pitää kädellä kiinni. Ne
olivat kuitenkin vain parinkymmenen sentin päässä
reunaputkista, joten ei siinä voinut nousta seisomaan
ylimpien puolien päälle. Aivan huipulla piti liikkua
vaakasuoraan ja siinä pelotti mahdollisuus pudota puolien
välistä maahan. Korkein kohta piti jotenkin saada
ohitetuksi ja sen jälkeen piti pystyä kääntämään
itsensä ympäri siten, että pääsi
laskeutumaan toiselta puolelta alas kuin tikapuita
pitkin.
Valokuvista päätellen meillä
oli kerran sellainen äidinpuoleisten serkkujen vierailu,
jonka aikana kävimme heidän kanssaan ainakin jossakin
edellisen kaltaisessa puistossa sekä siinä
kasvitieteellisessä puutarhassa, joka oli Töölönlahden
ja Uimastadionin välisessä rinteessä. Ehkä
kävimme heidän kanssaan myös Korkeasaaressa ja
jossakin muuallakin, mistä ei ole valokuvia. Tapaamista en
muista, mutta valokuvat todistavat, että on Helsingissä
tavattu. Kuvissa, joista yritän saada tänne kopiot,
esiintyvät äitimme veljen lapset Vappu ja Jussi, joista
Vappu lienee minun ikäinen ja Jussi pari vuotta vanhempi,
sekä äitimme sisaren poika Jorma, joka on minua 9
vuotta vanhempi. Heistä vain Jorman olen tavannut
myöhemminkin. Olin myöhempinä vuosina monta kertaa
heillä Haminan lähellä Summan kansakoululla noin
viikon kesässä.
Kävimmekö noina
vuosina myös Linnanmäellä, Suomenlinnassa tai
Seurasaaressa, sitä en muista. Uimassa ja aurinkoa ottamassa
kävimme Vanhankaupunginlahdella, Arabian tehtaan takana
olleella yleisellä uimarannalla. Siellä käytiin
aina äidin kanssa.
Helsingin ulkopuolella emme
varmaankaan käyneet muualla kuin Lahdessa. Siellä
vierailimme aina vain isän äidin ja sisarten sekä
äidin kasvattisisaren luona. Emme siis koskaan käyneet
esim. edellä mainittujen äidinpuoleisten serkkujen
luona, vaikka tietääkseni hekin asuivat Lahdessa.
Lahdessa olin hurjan ylpeä helsinkiläisyydestäni.
Menin kioskille ja kysyin: "Onko teillä Hartwallin
Jaffaa?" Kun sitä ei ollut, minkä tiesin
etukäteen, sanoin: "En sitten ota mitään."
En muista, olisiko minulla ollut rahaakaan ostaa mitään.
Lahdessa myytiin siihen aikaan vain Mallasjuoman juomia. Hartwall
oli helsinkiläinen merkki. (Ulkosuomalaisille lukijoille
tiedoksi: Hartwallin Jaffa on vielä tänäkin
päivänä helsinkiläinen perinnejuoma, jota
nykyisin myytäneen kaikkialla Suomessa. Kansainvälisesti
tunnetuista juomista se muistuttaa lähinnä Fantaa,
mutta on selvästi eri makuinen.)
Paluu blogin tahjos.blogspot.com etusivulle.