Vankilavuodet 1952-53 Vallilassa, osa 10

Muita tapahtumia

Tässä osassa kerron monista erilaisista asioista, kuten näkemästäni tulevaisuuden tekniikkaa ennakoivasta unesta, raitiovaunuista ja muista kulkuvälineistä, mankelista, kuumetaudista, kaupoista, pihaelämästä jne.

Tulevaisuuden tekniikkaa ennakoiva uni

Minulla oli unessa potkulauta, jonka ohjaustangon päällä, sen keskellä, oli kirjoituskoneen näppäimistö. Näppäimistö oli minulle tuttu väline isän kirjoituskoneesta, jolla itsekin sain välillä kirjoitella. Potkulaudassa se toimi seuraavasti: Paikallaan ollessa kirjoitin ensin näppäimistöllä paikan, minne halusin päästä. Sitten jäin odottamaan kädet ohjaimissa, vasen jalka potkulaudalla ja oikea jalka maassa. Yhtäkkiä potkulauta sitten lähti nytkähtäen liikkeelle ja meni itsestään kirjoitettuun paikkaan. Matkan aikana ei tarvinut lainkaan potkia vauhtia, vaan molemmat jalat olivat laudan päällä kuten alamäkeä laskettaessa.

Toisinaan potkulaudan liikkeelle lähtöä joutui odottelemaan melko pitkäänkin. Sitten se yhtäkkiä nykäisi itsensä liikkeelle. Siinä ei ollut näppäimistön lisäksi mitään muita lisälaitteita, kuten näyttölaitetta, merkkivaloja, mittareita tai moottoria. Mistään ei voinut tietää, kauanko vielä joutuu odottamaan ennen kuin se lähtee. Yleensä odotusaika vaihteli sekunnista noin 15 sekuntiin. Jos määränpään syötössä oli kirjoitusvirhe, silloin ei tapahtunut yhtään mitään ennen kuin oli syöttänyt saman tai jonkin toisen määränpään virheettömästi. Tässä yhden kerran näkemässäni unessa oli ikäänkuin monia kokemuksia näppäimistöohjatun potkulaudan käytöstä.

Raitiovaunut

Meille pääsi lähimmäksi raitiovaunulla 6 ja lisäksi kaikilla sellaisilla ratikoilla, jotka olivat matkalla Vallilan tai Koskelan halliin. Lähin pysäkki oli Hämeentiellä Vallilan kansakoulun kohdalla. Mäkelänkadun alkupäähän rakennettiin kiskot meidän asumisaikana, jonka jälkeen siitä pääsi Kauppatorille. Siihen saakka Käpylän ratikat ajoivat Kallion kirkon ja Sturenkadun kautta. Ilmeisesti minulla oli tilaisuus matkustaakin ratikoilla, mutta en muista, missä niillä käytiin. Ehkä lähinnä Hakaniemessä ja joskus Korkeasaaressa. Joskus kävimme kävellen Kulosaaren sillan juuressa. Silloisella puusillalla oli vielä raitiovaunun kiskot, mutta raitioliikenne Kulosaareen oli jo lopetettu.

Raitiovaunussa pyrin mahdollisuuksien mukaan tarkkailemaan kuljettajan toimintaa. Vasemmalla kädellä hän sääti nopeutta pyörittämällä ohjauspöydän päällä koristeellista metallista vipua, jossa oli puinen nuppi. Vipua vastapäätä tai sen alla oli lyhyt metallinen osoitin, joka osoitti pöytälevyn päällä olevassa hienossa pyöreässä metallilevyssä metallisin kohokirjaimin olevaa asteikkoa ja siinä olevia tekstejä. Ratikka lähti liikkeelle, kun kuljettaja käänsi nupista vipua hiukan myötäpäivään. Kun hän kiersi vipua edelleen myötäpäivään, vauhti kiihtyi. Kun oli tarpeen hidastaa vauhtia, kuljettaja käänsi vipua vastapäivään. Pysäkille saavuttaessa hän teki loppujarrutuksen paineilmajarrulla, jonka käyttövipu oli korkean sauvan päässä suoraan kuljettajan edessä. Oikean käden puolella taisi olla jokin muukin jarrulaite, josta en saanut oikein selvää. Lisäksi ohjaamossa oli veivattava seisontajarru, joka oli kuin seinälle ripustettu ratti. Sellainen oli myös takavaunussa.

Minulle jäi epäselväksi, millä tavalla kuljettaja käänsi risteyksessä olevan vaihteen. Sitä paljon pohdiskelin ja keksin kyllä erilaisia teorioita. Siihen aikaan oli tavallinen näky, että kuljettaja pysäytti raitiovaunun ennen risteystä ja kävi kääntämässä vaihteen käsin pitkällä rautasauvalla, jonka hän työnsi kiskojen välissä olevan metallilaatikon kannessa olevaan aukkoon. Käsin vaihtaminen ei kuitenkaan ollut normaali vaihtamistapa.

Valokuvia ja tietoja senaikaisista raitiovaunuista on sivustolla http://www.raitio.org

Bussit

Meillä oli sellainen käsitys, että bussit ovat "esikaupungeissa" asuvia ihmisiä varten, kuten silloin sanottiin. Ei tullut mieleen, että Vallilasta olisi voinut mennä bussilla Hakaniemeen tai päinvastoin. Ehkä lipun hinnassakin oli eroa. Lahdessa kävimme aina junalla.

Edellä mainitulla sivustolla www.raitio.org on myös Helsingin kaupungin liikennelaitoksen raitio- ja bussiliikenteen aikataulukirja Helsingin kulkuneuvot 1.1.1953

Henkilöautot

Henkilöautoja meni pihamme aidan ohitse Hämeentietä pitkin vähän väliä. Meidän talossa tai viereisessä talossa, jonka kanssa meillä oli yhteinen piha, kenelläkään asukkaalla ei ollut henkilöautoa. Noina vuosina en muista olleeni yhtään kertaa henkilöauton kyydissä. En edes pirssin kyydissä, kuten taksia siihen aikaan kutsuttiin.

Mankelissa käynti

Mankeli sijaitsi vankilan ulomman muurin sisäpuolella samassa huoltorakennuksessa kuin pesutupa. Sinne lähdettiin isän ja äidin kanssa hartaina kuin kirkkoon suorittamaan pyhää toimitusta. Mankeli oli tehdastekoinen, pelottavan suurikokoinen, metallirakenteinen, erittäin raskas sähköllä toimiva laite, joka piti toimiessaan kovaa lonksuttavaa ääntä. Siinä oli ensinnäkin sileäpintainen, erittäin tukeva pöytä, mitoiltaan noin 1m x 2m. Pöydän päällä oli ehkä 4 suuren kaulimen tapaista puurullaa, joita sanottiin tukeiksi. Tukin pituus oli suunnilleen sama kuin pöydän leveys. Mankeloitavia liinavaatteita käärittiin tukin ympärille.

Tukkien päällä kulki painona raskas vaunu, jota sanottiin kelkaksi. Se oli lähes pöydän levyinen ja pituinen. Liikkuessaan se meni puoliksi pöydän päätyreunan ulkopuolelle, vuorotellen pöydän kummassakin päässä. Kelkan sisällä oli raskaita painoja. Pöydän molemmilla reunoilla oli teräksiset rakenteet, jotka ohjasivat kelkan kulkua. Pöydän toisella sivulla oli iso hihnapyörä, josta meni pitkä remmi lattialla olevaan sähkömoottoriin. Kun isä käynnisti sähkömoottorin seinässä olevasta kytkimestä, kelkka alkoi liikkua ja kolista liikkuessaan. Kelkassa oli hammaspyörä, joka kulki sivulla olevassa metallisessa tukitelineessä olevan hammasradan sisällä. Kun kelkka saapui ääriasentoonsa, hammasrata ohjasi sen jatkamaan toiseeen suuntaan. Jos moottorin antoi jatkuvasti käydä, kelkka kulki siis pöydän päällä edestakaisin tukkien päällä. Kun kelkka pysäytettiin tarkasti yhteen tiettyyn paikkaan, siinä kelkan sai jotenkin nostetuksi ylemmäksi, jolloin sen alla olevaan tukkiin pääsi käsiksi. Muuten tukkeihin pääsi käsiksi silloin, kun kelkka oli pöydän toisessa päässä, jolloin puolet pöydästä oli vapaana.

Kun erä liinavaatteita oli mankeloitu, äiti taitteli eli "viikkasi" ne suureen pärekoriin ja otti seuraavan erän mankeloitavaksi. Kotiin palattiin siten, että isä kantoi pitkän pärekorin toisesta päästä ja äiti toisesta päästä, sorapintaista ajotietä pitkin rinnakkain kävellen. Tunsin, että olimme kaikki onnellisia - tai ainakin huojentuneita siitä, että raskas työ oli saatu tehdyksi.

Kuinka paranin kuumetaudista

Sairastin lapsena ne taudit, jotka kaikki sen ajan lapset yleensä sairastivat (tuhkarokko, vesirokko, sikotauti), mutta muuten olin hyvin terve. Kuitenkin kerran sairastuin ja minulla oli kuumetta. Kun kuume nousi illalla yli 39 asteen, vanhempani soittivat kaupungin lääkäripäivystyksestä lääkärin kotikäynnille. Sieltä tuli nuori mieslääkäri, joka tutki minua sängylläni ja kirjoitti reseptin. Sen jälkeen varmaankin joku perheenjäsen lähti apteekkiin ostamaan reseptiin kirjoitettua lääkettä. Sain sitä lääkärin määräämän annoksen ja nukahdin. Aamulla kuumetta ei enää ollut ja olin muutenkin täysin terve. Siinä vaiheessa vanhempiani alkoi kiinnostaa, mikä oli se ihmelääke, joka paransi useamman päivän kestäneen sairauden noin nopeasti. En muista lääkkeen nimeä, mutta muistan vanhempieni hämmästyksen, kun he lukivat reseptistä: "Hermostuneisuuteen. Armo Hormia".

Myöhemmin seurasimme kiinnostuneina tuon nuoren lääkärin uraa. Armo Hormiasta tuli nimittäin yleisesti tunnettu julkisuuden henkilö, psykiatri, kirjailija, runoilija, kirjankustantaja ja turkulainen kulttuurivaikuttaja. Meillä käydessään hän oli vasta 24-26 vuoden ikäinen.

Pihaelämä

Tähänastisista kirjoituksistani on ehkä saanut sen käsityksen, että olin paljon muualla kuin kotona tai kotipihalla. Enimmäkseen olin kuitenkin omalla pihalla. Viereisen talon kanssa yhteinen piha oli todella suuri. Nykyisin sen alueella on useita kerrostaloja. Pihassa oli hiekkakenttää, nurmikkoa, hoidettua pensaikkoa, puustoa ja taustalla hoitamatonta vaikeakulkuista joutomaata. Luultavasti pihalla oli lapsille hiekkalaatikko ja keinut, vaikka en niitä varmasti muistakaan. Asuntomme ulko-ovi avautui rappukäytävään, josta oli ovi talon molemmille puolille, siis pihan puolelle ja Ristikkotien puolelle. Talo ei ole aivan kadun varressa, vaan kadulta tuli puolikaaren muotoinen hiekkatie talon oven eteen.

Yhdessä vaiheessa kaksikerroksisen talomme katto uusittiin tiilikatoksi. Silloin koko talo ympäröitiin räystään tasolla kulkevalla rakennustelineellä, jonne noustiin pihan puolelta tukevia puuportaita pitkin. Siitä tuli lapsille sellainen pakollinen rohkeuden mittauspaikka: Kuka uskaltaa kiivetä portaat ylös ja kävellä räystään tasolla talon ympäri. Pakkohan se oli tehdä ja siitä tuli hyvä mieli.

Haaveilua kouluun menosta

Talojemme yhteisen pihan länsi- ja pohjoisreunalla oli korkea valkoinen puuaita, jossa oli pystylaudoitus ja lautojen välissä arviolta noin 5 cm levyiset raot. Aidan läpi oli hyvä ja turvallista katsella, mitä aidan toisella puolella tapahtui. Kerran siinä Hämeentien reunalla katselin aidan raosta kadun toisella puolella olevaa Vallilan kansakoulua ja pohdiskelin yksinäni hartain mielin, minkälaista se mahtaa olla, kun pian alan käydä sitä koulua. Se ei kuitenkaan koskaan toteutunut, sillä muutimme ennen kouluikääni Kumpulaan ja aloitin koulunkäynnin Käpylän kansakoulussa.

Kaupoissa

Siihen aikaan ei ollut ostoskeskuksia eikä edes valintamyymälöitä. Keskustassa oli suuret tavaratalot Stockmann, Sokos ja Elanto (Aleksin ja Kluuvikadun kulmassa). Hakaniemessäkin oli Elannon tavaratalo. Kaikki muut kaupat olivat pieniä. Hämeentien varrella oli lukemattomia pikkuliikkeitä Hakaniemen torilta Paavalin kirkolle saakka, samoin Helsinginkadulla ja Sturenkadulla sekä myös pienemmillä kaduilla. Ja tietysti Hakaniemessä oli myös tori ja kauppahalli, kuten vielä nykyisinkin.

Mistä äiti kävi ostamassa päivittäin maidon ja muut ruoat, sitä en muista. Luultavasti Hämeentien toisella puolella, Päijänteentien tai Vallilantien varrella oli silloin Elanto. Maitoahan käytiin ostamassa maitokannulla joka päivä, koska kodeissa ei ollut jääkaappeja.

Sen sijaan muistan kyllä käyntejä äidin kanssa Hämeentien alkupään vaatekaupoissa. Vaatteita ostettiin silloin siten, että mentiin yhteen pikkuliikkeeseen kerrallaan kysymään, mitä siellä on ja onko sopivaa kokoa. Ja sitten seuraavaan, jne. Tavaroita ei saanut itse penkoa. Asiakas esitti kysymyksensä tiskin takana seisovalle myyjälle, joka sitten otti takanaan olevista hyllyistä tuotteita tiskille nähtäväksi.

Parturissa

Hiuksiani ei ainakaan aina kotona leikattu, vaan kävin jo silloin parturissa Hämeentien varrella Hermannissa. Parturin tuoli oli pehmeä ja punaisella nahalla päällystetty. Jos olisin istunut siinä kuten aikuiset, parturi olisi joutunut työskentelemään kumarassa. Hän laittoikin eräänlaisen lastenistuimen tuolin käsinojien päälle. Se oli suora "lankku" (toki pehmustettu ja päällystetty), jonka molemmissa päissä oli alaspäin kääntyvät putket. Ne pitivät sen paikallaan. Vieressä oli aina isä tai äiti, joka vastasi parturin kysymyksiin, miten leikataan. Kesäksi minulle leikattiin ainakin yhden kerran "viiden millin pystytukka".

Kotieläimet

Kotieläimiä meillä ei lapsuudessani ollut muita kuin yksi harmaa kissa juuri täällä. En oikeastaan muista siitä mitään muuta kuin että kerran se hyppäsi ohitseni ikkunasta pihalle. Kissa kulki muutenkin pihalla vapaana. Nyt 2000-luvulla olen kuullut, että äiti sai sen joululahjaksi vuonna 1952 ja että se lopetettiin sairauden vuoksi jo seuraavana kesänä. Äiti oli kuulemma lähettänyt silloin 12-vuotiaan Paula-sisareni yksin viemään kissan lopetettavaksi pieneläinklinikalle. Klinikka sijaitsi eläinlääketieteellisen korkeakoulun tiloissa taloamme vastapäätä Ristikkotiestä haarautuvan kadun varrella.

Sisarteni puuhat

Molemmat sisareni kävivät noina vuosina keskikoulua. Koulu oli nimeltään Helsingin Kaksoisyhteislyseo eli HKYL (= "Hykkylä"). Se oli Viipurista Helsinkiin muuttanut valtion koulu, vanhalta nimeltään Viipurin reaalilyseo. Yhdessä vaiheessa sen nimi oli Viipurin Kaksoisyhteislyseo. Koulu sai Helsingissä oman rakennuksen vasta vuonna 1955 osoitteessa Mäkelänkatu 93, Käpylä. Siihen saakka se toimi Helsingin Toisen Lyseon eli "Tossun" alivuokralaisena Torkkelinkadulla Kalliossa.

Keskikoulussa opiskeltiin ensimmäisestä luokasta alkaen toista kotimaista kieltä eli ruotsia. Toisesta luokasta alkaen opiskeltiin ensimmäistä vierasta kieltä. Hykkylässä oli siihen aikaan kaksi vaihtoehtoa: saksa tai venäjä. Jos valitsi saksan, joutui iltavuoroon. Molemmat sisareni valitsivat venäjän päästäkseen aamuvuoroon.

Sisarteni puuhista en muista mitään muuta kuin venäjän kielen sanojen ääneen taivuttamisen. Mitä he tekivät siihen aikaan vapaa-aikanaan, siitä minulle ei jäänyt minkäänlaista muistikuvaa. En myöskään muista, että olisimme tehneet jotakin yhdessä tai käyneet jossakin yhdessä. Varmaankin sellaista on kuitenkin ollut, mutta se ei vaan jäänyt pienen pojan kestomuistiin.

Paluu blogin tahjos.blogspot.com etusivulle.

Elämää vuodesta 1948 alkaen