©Timo Ahjos 17.08.2010
editoitu 14.05.2020
Liittyy blogiin tahjos.blogspot.com
Tässä osassa kerron monista erilaisista asioista, kuten näkemästäni tulevaisuuden tekniikkaa ennakoivasta unesta, raitiovaunuista ja muista kulkuvälineistä, mankelista, kuumetaudista, kaupoista, pihaelämästä jne.
Minulla
oli unessa potkulauta, jonka ohjaustangon päällä,
sen keskellä, oli kirjoituskoneen näppäimistö.
Näppäimistö oli minulle tuttu väline isän
kirjoituskoneesta, jolla itsekin sain välillä
kirjoitella. Potkulaudassa se toimi seuraavasti: Paikallaan
ollessa kirjoitin ensin näppäimistöllä
paikan, minne halusin päästä. Sitten jäin
odottamaan kädet ohjaimissa, vasen jalka potkulaudalla ja
oikea jalka maassa. Yhtäkkiä potkulauta sitten lähti
nytkähtäen liikkeelle ja meni itsestään
kirjoitettuun paikkaan. Matkan aikana ei tarvinut lainkaan potkia
vauhtia, vaan molemmat jalat olivat laudan päällä
kuten alamäkeä laskettaessa.
Toisinaan
potkulaudan liikkeelle lähtöä joutui odottelemaan
melko pitkäänkin. Sitten se yhtäkkiä nykäisi
itsensä liikkeelle. Siinä ei ollut näppäimistön
lisäksi mitään muita lisälaitteita, kuten
näyttölaitetta, merkkivaloja, mittareita tai moottoria.
Mistään ei voinut tietää, kauanko vielä
joutuu odottamaan ennen kuin se lähtee. Yleensä
odotusaika vaihteli sekunnista noin 15 sekuntiin. Jos määränpään
syötössä oli kirjoitusvirhe, silloin ei tapahtunut
yhtään mitään ennen kuin oli syöttänyt
saman tai jonkin toisen määränpään
virheettömästi. Tässä yhden kerran
näkemässäni unessa oli ikäänkuin monia
kokemuksia näppäimistöohjatun potkulaudan
käytöstä.
Meille
pääsi lähimmäksi raitiovaunulla 6 ja lisäksi
kaikilla sellaisilla ratikoilla, jotka olivat matkalla Vallilan
tai Koskelan halliin. Lähin pysäkki oli Hämeentiellä
Vallilan kansakoulun kohdalla. Mäkelänkadun alkupäähän
rakennettiin kiskot meidän asumisaikana, jonka jälkeen
siitä pääsi Kauppatorille. Siihen saakka Käpylän
ratikat ajoivat Kallion kirkon ja Sturenkadun kautta. Ilmeisesti
minulla oli tilaisuus matkustaakin ratikoilla, mutta en muista,
missä niillä käytiin. Ehkä lähinnä
Hakaniemessä ja joskus Korkeasaaressa. Joskus kävimme
kävellen Kulosaaren sillan juuressa. Silloisella puusillalla
oli vielä raitiovaunun kiskot, mutta raitioliikenne
Kulosaareen oli jo lopetettu.
Raitiovaunussa pyrin
mahdollisuuksien mukaan tarkkailemaan kuljettajan toimintaa.
Vasemmalla kädellä hän sääti nopeutta
pyörittämällä ohjauspöydän päällä
koristeellista metallista vipua, jossa oli puinen nuppi.
Vipua vastapäätä tai sen alla oli lyhyt metallinen
osoitin, joka osoitti pöytälevyn päällä
olevassa hienossa pyöreässä metallilevyssä
metallisin kohokirjaimin olevaa asteikkoa ja siinä olevia
tekstejä. Ratikka lähti liikkeelle, kun kuljettaja
käänsi nupista vipua hiukan myötäpäivään.
Kun hän kiersi vipua edelleen myötäpäivään,
vauhti kiihtyi. Kun oli tarpeen hidastaa vauhtia, kuljettaja
käänsi vipua vastapäivään. Pysäkille
saavuttaessa hän teki loppujarrutuksen paineilmajarrulla,
jonka käyttövipu oli korkean sauvan päässä
suoraan kuljettajan edessä. Oikean käden puolella taisi
olla jokin muukin jarrulaite, josta en saanut oikein selvää.
Lisäksi ohjaamossa oli veivattava seisontajarru, joka
oli kuin seinälle ripustettu ratti. Sellainen oli myös
takavaunussa.
Minulle jäi epäselväksi,
millä tavalla kuljettaja käänsi risteyksessä
olevan vaihteen. Sitä paljon pohdiskelin ja keksin kyllä
erilaisia teorioita. Siihen aikaan oli tavallinen näky, että
kuljettaja pysäytti raitiovaunun ennen risteystä ja
kävi kääntämässä vaihteen käsin
pitkällä rautasauvalla, jonka hän työnsi
kiskojen välissä olevan metallilaatikon kannessa
olevaan aukkoon. Käsin vaihtaminen ei kuitenkaan ollut
normaali vaihtamistapa.
Valokuvia ja tietoja
senaikaisista raitiovaunuista on
sivustolla
http://www.raitio.org
Meillä
oli sellainen käsitys, että bussit ovat
"esikaupungeissa" asuvia ihmisiä varten, kuten
silloin sanottiin. Ei tullut mieleen, että Vallilasta olisi
voinut mennä bussilla Hakaniemeen tai päinvastoin. Ehkä
lipun hinnassakin oli eroa. Lahdessa kävimme aina
junalla.
Edellä mainitulla
sivustolla
www.raitio.org
on myös Helsingin kaupungin liikennelaitoksen raitio- ja
bussiliikenteen aikataulukirja
Helsingin kulkuneuvot 1.1.1953
Henkilöautoja meni pihamme aidan ohitse Hämeentietä pitkin vähän väliä. Meidän talossa tai viereisessä talossa, jonka kanssa meillä oli yhteinen piha, kenelläkään asukkaalla ei ollut henkilöautoa. Noina vuosina en muista olleeni yhtään kertaa henkilöauton kyydissä. En edes pirssin kyydissä, kuten taksia siihen aikaan kutsuttiin.
Mankeli
sijaitsi vankilan ulomman muurin sisäpuolella samassa
huoltorakennuksessa kuin pesutupa. Sinne lähdettiin isän
ja äidin kanssa hartaina kuin kirkkoon suorittamaan pyhää
toimitusta. Mankeli oli tehdastekoinen, pelottavan suurikokoinen,
metallirakenteinen, erittäin raskas sähköllä
toimiva laite, joka piti toimiessaan kovaa lonksuttavaa ääntä.
Siinä oli ensinnäkin sileäpintainen, erittäin
tukeva pöytä, mitoiltaan noin 1m x 2m. Pöydän
päällä oli ehkä 4 suuren kaulimen tapaista
puurullaa, joita sanottiin tukeiksi. Tukin pituus oli suunnilleen
sama kuin pöydän leveys. Mankeloitavia liinavaatteita
käärittiin tukin ympärille.
Tukkien
päällä kulki painona raskas vaunu, jota sanottiin
kelkaksi. Se oli lähes pöydän levyinen ja
pituinen. Liikkuessaan se meni puoliksi pöydän
päätyreunan ulkopuolelle, vuorotellen pöydän
kummassakin päässä. Kelkan sisällä oli
raskaita painoja. Pöydän molemmilla reunoilla oli
teräksiset rakenteet, jotka ohjasivat kelkan kulkua. Pöydän
toisella sivulla oli iso hihnapyörä, josta meni pitkä
remmi lattialla olevaan sähkömoottoriin. Kun isä
käynnisti sähkömoottorin seinässä
olevasta kytkimestä, kelkka alkoi liikkua ja kolista
liikkuessaan. Kelkassa oli hammaspyörä, joka kulki
sivulla olevassa metallisessa tukitelineessä olevan
hammasradan sisällä. Kun kelkka saapui ääriasentoonsa,
hammasrata ohjasi sen jatkamaan toiseeen suuntaan. Jos moottorin
antoi jatkuvasti käydä, kelkka kulki siis pöydän
päällä edestakaisin tukkien päällä.
Kun kelkka pysäytettiin tarkasti yhteen tiettyyn paikkaan,
siinä kelkan sai jotenkin nostetuksi ylemmäksi, jolloin
sen alla olevaan tukkiin pääsi käsiksi. Muuten
tukkeihin pääsi käsiksi silloin, kun kelkka oli
pöydän toisessa päässä, jolloin puolet
pöydästä oli vapaana.
Kun erä
liinavaatteita oli mankeloitu, äiti taitteli eli "viikkasi"
ne suureen pärekoriin ja otti seuraavan erän
mankeloitavaksi. Kotiin palattiin siten, että isä
kantoi pitkän pärekorin toisesta päästä
ja äiti toisesta päästä, sorapintaista
ajotietä pitkin rinnakkain kävellen. Tunsin, että
olimme kaikki onnellisia - tai ainakin huojentuneita siitä,
että raskas työ oli saatu tehdyksi.
Sairastin
lapsena ne taudit, jotka kaikki sen ajan lapset yleensä
sairastivat (tuhkarokko, vesirokko, sikotauti), mutta muuten olin
hyvin terve. Kuitenkin kerran sairastuin ja minulla oli kuumetta.
Kun kuume nousi illalla yli 39 asteen, vanhempani soittivat
kaupungin lääkäripäivystyksestä lääkärin
kotikäynnille. Sieltä tuli nuori mieslääkäri,
joka tutki minua sängylläni ja kirjoitti reseptin. Sen
jälkeen varmaankin joku perheenjäsen lähti
apteekkiin ostamaan reseptiin kirjoitettua lääkettä.
Sain sitä lääkärin määräämän
annoksen ja nukahdin. Aamulla kuumetta ei enää ollut ja
olin muutenkin täysin terve. Siinä vaiheessa
vanhempiani alkoi kiinnostaa, mikä oli se ihmelääke,
joka paransi useamman päivän kestäneen sairauden
noin nopeasti. En muista lääkkeen nimeä, mutta
muistan vanhempieni hämmästyksen, kun he lukivat
reseptistä: "Hermostuneisuuteen. Armo
Hormia".
Myöhemmin seurasimme kiinnostuneina
tuon nuoren lääkärin uraa. Armo Hormiasta tuli
nimittäin yleisesti tunnettu julkisuuden henkilö,
psykiatri, kirjailija, runoilija, kirjankustantaja ja turkulainen
kulttuurivaikuttaja. Meillä käydessään hän
oli vasta 24-26 vuoden ikäinen.
Tähänastisista
kirjoituksistani on ehkä saanut sen käsityksen, että
olin paljon muualla kuin kotona tai kotipihalla. Enimmäkseen
olin kuitenkin omalla pihalla. Viereisen talon kanssa yhteinen
piha oli todella suuri. Nykyisin sen alueella on useita
kerrostaloja. Pihassa oli hiekkakenttää, nurmikkoa,
hoidettua pensaikkoa, puustoa ja taustalla hoitamatonta
vaikeakulkuista joutomaata. Luultavasti pihalla oli lapsille
hiekkalaatikko ja keinut, vaikka en niitä varmasti
muistakaan. Asuntomme ulko-ovi avautui rappukäytävään,
josta oli ovi talon molemmille puolille, siis pihan puolelle ja
Ristikkotien puolelle. Talo ei ole aivan kadun varressa, vaan
kadulta tuli puolikaaren muotoinen hiekkatie talon oven
eteen.
Yhdessä vaiheessa kaksikerroksisen talomme
katto uusittiin tiilikatoksi. Silloin koko talo ympäröitiin
räystään tasolla kulkevalla rakennustelineellä,
jonne noustiin pihan puolelta tukevia puuportaita pitkin. Siitä
tuli lapsille sellainen pakollinen rohkeuden mittauspaikka: Kuka
uskaltaa kiivetä portaat ylös ja kävellä
räystään tasolla talon ympäri. Pakkohan se
oli tehdä ja siitä tuli hyvä mieli.
Talojemme yhteisen pihan länsi- ja pohjoisreunalla oli korkea valkoinen puuaita, jossa oli pystylaudoitus ja lautojen välissä arviolta noin 5 cm levyiset raot. Aidan läpi oli hyvä ja turvallista katsella, mitä aidan toisella puolella tapahtui. Kerran siinä Hämeentien reunalla katselin aidan raosta kadun toisella puolella olevaa Vallilan kansakoulua ja pohdiskelin yksinäni hartain mielin, minkälaista se mahtaa olla, kun pian alan käydä sitä koulua. Se ei kuitenkaan koskaan toteutunut, sillä muutimme ennen kouluikääni Kumpulaan ja aloitin koulunkäynnin Käpylän kansakoulussa.
Siihen
aikaan ei ollut ostoskeskuksia eikä edes valintamyymälöitä.
Keskustassa oli suuret tavaratalot Stockmann, Sokos ja Elanto
(Aleksin ja Kluuvikadun kulmassa). Hakaniemessäkin oli
Elannon tavaratalo. Kaikki muut kaupat olivat pieniä.
Hämeentien varrella oli lukemattomia pikkuliikkeitä
Hakaniemen torilta Paavalin kirkolle saakka, samoin
Helsinginkadulla ja Sturenkadulla sekä myös pienemmillä
kaduilla. Ja tietysti Hakaniemessä oli myös tori ja
kauppahalli, kuten vielä nykyisinkin.
Mistä
äiti kävi ostamassa päivittäin maidon ja muut
ruoat, sitä en muista. Luultavasti Hämeentien toisella
puolella, Päijänteentien tai Vallilantien varrella oli
silloin Elanto. Maitoahan käytiin ostamassa maitokannulla
joka päivä, koska kodeissa ei ollut jääkaappeja.
Sen
sijaan muistan kyllä käyntejä äidin kanssa
Hämeentien alkupään vaatekaupoissa. Vaatteita
ostettiin silloin siten, että mentiin yhteen
pikkuliikkeeseen kerrallaan kysymään, mitä siellä
on ja onko sopivaa kokoa. Ja sitten seuraavaan, jne. Tavaroita ei
saanut itse penkoa. Asiakas esitti kysymyksensä tiskin
takana seisovalle myyjälle, joka sitten otti takanaan
olevista hyllyistä tuotteita tiskille
nähtäväksi.
Hiuksiani ei ainakaan aina kotona leikattu, vaan kävin jo silloin parturissa Hämeentien varrella Hermannissa. Parturin tuoli oli pehmeä ja punaisella nahalla päällystetty. Jos olisin istunut siinä kuten aikuiset, parturi olisi joutunut työskentelemään kumarassa. Hän laittoikin eräänlaisen lastenistuimen tuolin käsinojien päälle. Se oli suora "lankku" (toki pehmustettu ja päällystetty), jonka molemmissa päissä oli alaspäin kääntyvät putket. Ne pitivät sen paikallaan. Vieressä oli aina isä tai äiti, joka vastasi parturin kysymyksiin, miten leikataan. Kesäksi minulle leikattiin ainakin yhden kerran "viiden millin pystytukka".
Kotieläimiä meillä ei lapsuudessani ollut muita kuin yksi harmaa kissa juuri täällä. En oikeastaan muista siitä mitään muuta kuin että kerran se hyppäsi ohitseni ikkunasta pihalle. Kissa kulki muutenkin pihalla vapaana. Nyt 2000-luvulla olen kuullut, että äiti sai sen joululahjaksi vuonna 1952 ja että se lopetettiin sairauden vuoksi jo seuraavana kesänä. Äiti oli kuulemma lähettänyt silloin 12-vuotiaan Paula-sisareni yksin viemään kissan lopetettavaksi pieneläinklinikalle. Klinikka sijaitsi eläinlääketieteellisen korkeakoulun tiloissa taloamme vastapäätä Ristikkotiestä haarautuvan kadun varrella.
Molemmat
sisareni kävivät noina vuosina keskikoulua. Koulu oli
nimeltään Helsingin Kaksoisyhteislyseo eli HKYL (=
"Hykkylä"). Se oli Viipurista Helsinkiin muuttanut
valtion koulu, vanhalta nimeltään Viipurin reaalilyseo.
Yhdessä vaiheessa sen nimi oli Viipurin Kaksoisyhteislyseo.
Koulu sai Helsingissä oman rakennuksen vasta vuonna 1955
osoitteessa Mäkelänkatu 93, Käpylä. Siihen
saakka se toimi Helsingin Toisen Lyseon eli "Tossun"
alivuokralaisena Torkkelinkadulla Kalliossa.
Keskikoulussa
opiskeltiin ensimmäisestä luokasta alkaen toista
kotimaista kieltä eli ruotsia. Toisesta luokasta alkaen
opiskeltiin ensimmäistä vierasta kieltä.
Hykkylässä oli siihen aikaan kaksi vaihtoehtoa: saksa
tai venäjä. Jos valitsi saksan, joutui iltavuoroon.
Molemmat sisareni valitsivat venäjän päästäkseen
aamuvuoroon.
Sisarteni puuhista en muista mitään
muuta kuin venäjän kielen sanojen ääneen
taivuttamisen. Mitä he tekivät siihen aikaan
vapaa-aikanaan, siitä minulle ei jäänyt
minkäänlaista muistikuvaa. En myöskään
muista, että olisimme tehneet jotakin yhdessä tai
käyneet jossakin yhdessä. Varmaankin sellaista on
kuitenkin ollut, mutta se ei vaan jäänyt pienen pojan
kestomuistiin.
Paluu blogin tahjos.blogspot.com etusivulle.