Vankilavuodet 1952-53 Vallilassa, osa 11

Katkera lähtö

Isämme virka Helsingin keskusvankilan työliikkeen johtajana oli määräaikainen, 31.12.1953 päättyvä viransijaisuus. Kuitenkin toivottiin, että viransijaisuus ja siihen liittyvä oikeus asua valtion virka-asunnossa jatkuisi siitä eteenkinpäin, mutta niin ei käynyt.

Isä oli hoitanut työliikkeen johtajan virkaa menestyksellisesti. Hänelle tarjottiin mahdollisuutta siirtyä vastaavaan virkaan Turkuun Kakolan vankilaan, jonka työliike kaipasi kehittämistä. Isä ei kuitenkaan halunnut muuttaa Turkuun. Hän oli vuosina 1943-46 työskennellyt Maskun Saha Oy:n Turussa sijaitsevan huonekalutehtaan toimitusjohtajana ja teknillisenä johtajana. Myös äiti halusi pysyä Helsingissä.

Vuoden 1954 alusta alkaen 5-henkisen perheemme tilanne oli vaikea. Mitään säännöllisiä tuloja ei ollut. Asuimme vuokralla asunnossa, josta meidät oli häädetty. Asunto olisi pitänyt vapauttaa jo 31.12.1953. Isä oli silloin 41-vuotias, äiti 37, sisareni 14 ja 12, minä 5 vuotta.

Isän työnhaku

Isä etsi uutta kunnollista työpaikkaa kesään 1956 saakka, jolloin hänet valittiin puualan töistä vastaavaksi työnjohtajaksi Helsingin kaupungin rakennusvirastoon. Siinä työssä hän sitten olikin kuolemaansa eli syksyyn 1971 saakka. Ennen sitä hänellä oli vuosina 1954-56 lyhytaikaisia työsuhteita joidenkin agentuuriliikkeiden myyntitehtävissä. Ne työt eivät liittyneet mitenkään hänen puualan teknikon koulutukseensa. Myytävät tuotteet lienevät olleet lähinnä muovia, mikä oli 1950-luvulla uusinta uutta.

Isä oli opiskellut keskikoulussa ruotsia ja saksaa, mutta hän tiedosti englanninkielen tarpeellisuuden ulkomaankaupassa. Hän opiskeli englantia eri vuosikymmeninä omin päin ja kirjekurssina. Hän tutki kiinnostuneena myös sellaisia työpaikkailmoituksia, joissa työpaikka oli ulkomailla. Kun vielä asuimme Vallilassa, perheessämme keskusteltiin vakavasti muuttamisesta Bahama-saarille. Ilmeisesti sinne perustettiin silloin jokin suomalainen yhdyskunta, jonne aktiivisesti värvättiin lähtijöitä. Isä olisi halunnut laittaa kaikki lapset englanninkieliseen kouluun. Äiti vastusti kaikkea sellaista.

Toiminimi Ahjos

Vanhempani käynnistivät vuoden 1954 tammikuussa yritystoiminnan toiminimellä, joka kirjoitettiin muodossa "T:mi Ahjos". Säilyneiden ostolaskujen mukaan isä osti ensimmäisen kerran 16.1.1954 Stockmannilta 25 metriä sinistä muovia ja 25 metriä punaista muovia. Se oli muovikangasta, josta äiti ompeli kotona jaloilla poljettavalla kotiompelukoneella lasten kurahaalareita, sinisiä pojille ja punaisia tytöille. Isä kävi myymässä niitä liikkeisiin. Ensimmäiset tuotot saatiin kirjanpidon mukaan maaliskuussa 1954, jolloin tilitettiin maksu 156 haalarista. Kerron enemmän T:mi Ahjoksen toiminnasta myöhemmin, koska tämä muisteluosa päättyy toukokuuhun 1954, jolloin muutimme Vallilasta Kumpulaan. Yritystoiminta jatkui marraskuuhun 1955 saakka.

Muita rahanhankintakeinoja

Vallilassa asuimme kolmen huoneen ja keittiön suuruisessa valtion virka-asunnossa. Oli todennäköistä, että häädön jälkeen joudumme muuttamaan pienempään asuntoon. Tavaraa piti vähentää ja tavaroiden myynnistä oli saatavissa kipeästi tarvittua rahaakin. Äidin kertoman mukaan isä myi vain hänen kirjansa. Siitä äiti oli katkera lopun ikäänsä.

Asunto-ongelma ja sen ratkaisu

Siihen aikaan Helsingissä oli kova asuntopula. Vanhempani tutkivat tarkkaan Helsingin Sanomista, mitä oli tarjolla. Minua ei otettu mukaan asuntoja katsomaan. Muistan vain heidän kuvauksensa yhdestä asunnosta, jota he olivat käyneet katsomassa Maunulassa. Huoneisto oli puutalon toisessa kerroksessa. Sen lattialla oli poltettu nuotiota. Lattiaan oli palanut reikä, josta näki ensimmäisen kerroksen asuntoon!

Kerran kävin äidin kanssa kahdestaan virastossa, jossa jaettiin vuokra-asuntoja. Olikohan sen nimi Vuokralautakunta? Se sijaitsi jossakin ensimmäistä kerrosta korkeammalla. En muista mitään siellä käydystä keskustelusta. Kun tulimme viraston ovesta ulos rappukäytävään, äiti istahti rappusille ja alkoi itkeä. Minä istuin siinä hänen vieressään, kunnes sitten jatkoimme matkaa.

Lopulliseksi ratkaisuksi asunto-ongelmaamme muodostui pienen omistusasunnon ostaminen Kumpulasta puurakenteisesta kerrostalosta. Meitä järkytti asunnon pieni koko. Se oli vain 37 neliömetrin yksiö. Vallilassa meillä oli siis 3 huonetta ja keittiö. Sitä ennen Lahdessa olimme asuneet omakotitalossa. Mutta sen yksiönkin ostaminen oli valtava taloudellinen haaste, kun perheellä ei ollut silloin mitään vakinaisia säännöllisiä tuloja. Isää arvelutti lisäksi se, että myyjä vaati kauppakirjaan merkittäväksi todellista kauppahintaa pienemmän kauppahinnan. Myyjä perusteli sitä sillä, että hän oli itse joutunut vastaavalla tavalla maksamaan enemmän kuin mitä kauppakirjaan oli merkitty, kun hän oli sen asunnon edellisenä vuonna ostanut.

Muuttokuormat Vallilasta Kumpulaan

Muutimme Vallilasta Kumpulaan toukokuussa 1954. Muuttomatka oli vain muutamia kilometrejä: Ristikkotie - Hämeentie - Jyrängöntie - Limingantie. Muutto tehtiin pitkänokkaisella avolavaisella kuorma-autolla, joka ajoi reitin kahteen kertaan. Ensimmäisessä kuormassa vietiin isot huonekalut ja arvokkaimmat esineet. Toiseen kuormaan kerättiin kaikki loput tavarat. Äiti kutsui jälkimmäistä kuormaa romukuormaksi.

Luonnollisesti talon lapset ja monet aikuisetkin seurasivat tapahtumaa muuttomatkan molemmissa päissä. Kun edellä mainittu "romukuorma" oli valmiina lähtöön, lähistöllä asuva filosofi-kirjailija Nummi alkoi pitää puhetta kuorma-auton viereen kokoontuneille katsojille. Minä en sitä muista, ehkä en edes ollut siellä enää silloin, mutta äiti kertoi hänen sanoneen tähän tapaan: "Katsokaa ihmiset, tämän tavaran hankkimiseksi me työtä teemme!" Äitiä oli hävettänyt se, että jälkimmäisessä kuormassa ei ollut mitään kunnollisia huonekaluja. Osa yleisöstä ei tiennyt, että kyseessä oli jo toinen kuorma.

Paluu blogin tahjos.blogspot.com etusivulle.

Elämää vuodesta 1948 alkaen