©Timo Ahjos 18.08.2010
editoitu 14.05.2020
Liittyy blogiin tahjos.blogspot.com
Isämme
virka Helsingin keskusvankilan työliikkeen johtajana oli
määräaikainen, 31.12.1953 päättyvä
viransijaisuus. Kuitenkin toivottiin, että viransijaisuus ja
siihen liittyvä oikeus asua valtion virka-asunnossa jatkuisi
siitä eteenkinpäin, mutta niin ei käynyt.
Isä
oli hoitanut työliikkeen johtajan virkaa menestyksellisesti.
Hänelle tarjottiin mahdollisuutta siirtyä vastaavaan
virkaan Turkuun Kakolan vankilaan, jonka työliike kaipasi
kehittämistä. Isä ei kuitenkaan halunnut muuttaa
Turkuun. Hän oli vuosina 1943-46 työskennellyt Maskun Saha
Oy:n Turussa sijaitsevan huonekalutehtaan toimitusjohtajana ja
teknillisenä johtajana. Myös äiti halusi pysyä
Helsingissä.
Vuoden 1954 alusta alkaen 5-henkisen
perheemme tilanne oli vaikea. Mitään säännöllisiä
tuloja ei ollut. Asuimme vuokralla asunnossa, josta meidät oli
häädetty. Asunto olisi pitänyt vapauttaa jo
31.12.1953. Isä oli silloin 41-vuotias, äiti 37, sisareni
14 ja 12, minä 5 vuotta.
Isä
etsi uutta kunnollista työpaikkaa kesään 1956 saakka,
jolloin hänet valittiin puualan töistä vastaavaksi
työnjohtajaksi Helsingin kaupungin rakennusvirastoon. Siinä
työssä hän sitten olikin kuolemaansa eli syksyyn 1971
saakka. Ennen sitä hänellä oli vuosina 1954-56
lyhytaikaisia työsuhteita joidenkin agentuuriliikkeiden
myyntitehtävissä. Ne työt eivät liittyneet
mitenkään hänen puualan teknikon koulutukseensa.
Myytävät tuotteet lienevät olleet lähinnä
muovia, mikä oli 1950-luvulla uusinta uutta.
Isä
oli opiskellut keskikoulussa ruotsia ja saksaa, mutta hän
tiedosti englanninkielen tarpeellisuuden ulkomaankaupassa. Hän
opiskeli englantia eri vuosikymmeninä omin päin ja
kirjekurssina. Hän tutki kiinnostuneena myös sellaisia
työpaikkailmoituksia, joissa työpaikka oli ulkomailla. Kun
vielä asuimme Vallilassa, perheessämme keskusteltiin
vakavasti muuttamisesta Bahama-saarille. Ilmeisesti sinne
perustettiin silloin jokin suomalainen yhdyskunta, jonne
aktiivisesti värvättiin lähtijöitä. Isä
olisi halunnut laittaa kaikki lapset englanninkieliseen kouluun.
Äiti vastusti kaikkea sellaista.
Vanhempani käynnistivät vuoden 1954 tammikuussa yritystoiminnan toiminimellä, joka kirjoitettiin muodossa "T:mi Ahjos". Säilyneiden ostolaskujen mukaan isä osti ensimmäisen kerran 16.1.1954 Stockmannilta 25 metriä sinistä muovia ja 25 metriä punaista muovia. Se oli muovikangasta, josta äiti ompeli kotona jaloilla poljettavalla kotiompelukoneella lasten kurahaalareita, sinisiä pojille ja punaisia tytöille. Isä kävi myymässä niitä liikkeisiin. Ensimmäiset tuotot saatiin kirjanpidon mukaan maaliskuussa 1954, jolloin tilitettiin maksu 156 haalarista. Kerron enemmän T:mi Ahjoksen toiminnasta myöhemmin, koska tämä muisteluosa päättyy toukokuuhun 1954, jolloin muutimme Vallilasta Kumpulaan. Yritystoiminta jatkui marraskuuhun 1955 saakka.
Vallilassa asuimme kolmen huoneen ja keittiön suuruisessa valtion virka-asunnossa. Oli todennäköistä, että häädön jälkeen joudumme muuttamaan pienempään asuntoon. Tavaraa piti vähentää ja tavaroiden myynnistä oli saatavissa kipeästi tarvittua rahaakin. Äidin kertoman mukaan isä myi vain hänen kirjansa. Siitä äiti oli katkera lopun ikäänsä.
Siihen aikaan Helsingissä oli
kova asuntopula. Vanhempani tutkivat tarkkaan Helsingin Sanomista,
mitä oli tarjolla. Minua ei otettu mukaan asuntoja katsomaan.
Muistan vain heidän kuvauksensa yhdestä asunnosta, jota he
olivat käyneet katsomassa Maunulassa. Huoneisto oli puutalon
toisessa kerroksessa. Sen lattialla oli poltettu nuotiota. Lattiaan
oli palanut reikä, josta näki ensimmäisen kerroksen
asuntoon!
Kerran kävin äidin kanssa kahdestaan
virastossa, jossa jaettiin vuokra-asuntoja. Olikohan sen nimi
Vuokralautakunta? Se sijaitsi jossakin ensimmäistä
kerrosta korkeammalla. En muista mitään siellä
käydystä keskustelusta. Kun tulimme viraston ovesta ulos
rappukäytävään, äiti istahti rappusille ja
alkoi itkeä. Minä istuin siinä hänen vieressään,
kunnes sitten jatkoimme matkaa.
Lopulliseksi ratkaisuksi
asunto-ongelmaamme muodostui pienen omistusasunnon ostaminen
Kumpulasta puurakenteisesta kerrostalosta. Meitä järkytti
asunnon pieni koko. Se oli vain 37 neliömetrin yksiö.
Vallilassa meillä oli siis 3 huonetta ja keittiö. Sitä
ennen Lahdessa olimme asuneet omakotitalossa. Mutta sen yksiönkin
ostaminen oli valtava taloudellinen haaste, kun perheellä ei
ollut silloin mitään vakinaisia säännöllisiä
tuloja. Isää arvelutti lisäksi se, että
myyjä vaati kauppakirjaan merkittäväksi todellista
kauppahintaa pienemmän kauppahinnan. Myyjä perusteli sitä
sillä, että hän oli itse joutunut vastaavalla tavalla
maksamaan enemmän kuin mitä kauppakirjaan oli merkitty,
kun hän oli sen asunnon edellisenä vuonna
ostanut.
Muutimme
Vallilasta Kumpulaan toukokuussa 1954. Muuttomatka oli vain
muutamia kilometrejä: Ristikkotie - Hämeentie -
Jyrängöntie - Limingantie. Muutto tehtiin
pitkänokkaisella avolavaisella kuorma-autolla, joka ajoi reitin
kahteen kertaan. Ensimmäisessä kuormassa vietiin isot
huonekalut ja arvokkaimmat esineet. Toiseen kuormaan kerättiin
kaikki loput tavarat. Äiti kutsui jälkimmäistä
kuormaa romukuormaksi.
Luonnollisesti talon lapset ja
monet aikuisetkin seurasivat tapahtumaa muuttomatkan molemmissa
päissä. Kun edellä mainittu "romukuorma"
oli valmiina lähtöön, lähistöllä asuva
filosofi-kirjailija Nummi alkoi pitää puhetta kuorma-auton
viereen kokoontuneille katsojille. Minä en sitä muista,
ehkä en edes ollut siellä enää silloin, mutta
äiti kertoi hänen sanoneen tähän tapaan:
"Katsokaa ihmiset, tämän tavaran hankkimiseksi me
työtä teemme!" Äitiä oli hävettänyt
se, että jälkimmäisessä kuormassa ei ollut
mitään kunnollisia huonekaluja. Osa yleisöstä ei
tiennyt, että kyseessä oli jo toinen kuorma.
Paluu blogin tahjos.blogspot.com etusivulle.