©Timo Ahjos 02.09.2010
editoitu 15.05.2020
Liittyy blogiin tahjos.blogspot.com
Muutimme siis Vallilasta Kumpulaan toukokuussa 1954, jolloin tutustuminen uuteen asuinympäristöön alkoi. Hyvin pian pääsimme seuraamaan kaupunginosien välistä sotaa aitiopaikalta eli omasta ikkunasta.
Muutimme Vallilasta Kumpulaan pitkänokkaisella kuorma-autolla reittiä Ristikkotie - Hämeentie - Jyrängöntie - Limingantie. Käännyttäessä Jyrängöntieltä Limingantielle talon nurkka estää näkyvyyden oikealle. Kuljettaja totesi, että hän ei näe, tuleeko oikealta ketään. Ainoa keino ottaa asiasta selvää oli ajaa auton pitkää nokkaa vähän kerrallaan eteenpäin ja aina pysähtyä hetkeksi odottamaan, kuuluuko tai näkyykö jotakin.
Siihen aikaan oli kuulemma
tavallista, että eri kaupunginosien välillä käytiin
sotia. Ilmeisesti nuoret purkivat sillä tavalla stressiä,
jonka sota oli perheisiin jättänyt. Pääsimme
heti alkajaisiksi seuraamaan omasta ikkunastamme sotaa, jota käytiin
kumpulalaisten ja "skutsilaisten" välillä.
Kumpulassa kutsuttiin skutsilaisiksi niitä, jotka asuivat
Toukolanmäellä kaupungin vuokrataloissa. Limingantieltä
katsoen he asuivat metsässä eli skutsissa (ruots. skog =
metsä). En tiedä, millä nimellä vastapuoli
kutsui itseään ja Kumpulassa asuvia. Virallisen
kaupunginosakartan mukaan ehkä skutsilaisetkin asuivat
Kumpulassa, mutta käytännössä kuitenkin omassa
yhteisössään muista erillään.
Asuimme
2-kerroksisen kerrostalon toisessa kerroksessa. Asuntomme suurin
ikkuna oli Limingantien puolella. Taloamme vastapäätä
Limingantien toisella puolella oli puisto, joten ikkunastamme näki
hyvin laajalle alueelle parin sadan metrin päässä
olevan metsän reunaan saakka. Sotarintamat olivat juuri sillä
alueella. Siitä ikkunasta siis katselimme sotaa.
Sotaan
osallistui Kumpulan puolella arviolta parikymmentä poikaa,
iältään ehkä 13-17 vuotiaita. Heitä
vastassa oli samantasoinen skutsilaisarmeija. Vastapuolelle
heitettiin kiviä ja ammuttiin erilaisilla kevyillä
käsiaseilla, kuten ritsoilla ja ehkä myös
ilmakiväärillä. Kummankin rintamalinjan takana kävi
ambulansseja hakemassa loukkaantuneita sairaalaan. Tietysti paikalle
tuli myös poliisiautoja.
Perheemme pohti siinä
vaiheessa vakavana, minkälaiseen paikkaan olimme oikein
muuttaneet. Onko täällä aina näin levotonta ja
vaarallista? Mikä sodan muodollisena aiheena oli, siitä
emme koskaan saaneet tietoa. En enää muista, montako
päivää taisteluita kesti. Ehkä vain yhden
päivän koulujen päättymisen jälkeen.
Sota ei koskaan sen jälkeen syttynyt uudelleen ainakaan samassa
paikassa. Toisenlaista vihanpitoa oli kyllä myöhempinä
vuosina ainakin käpyläläisten suuntaan. Kerran olin
itsekin vähällä joutua "niitatuksi", kun
veljeilin Käpylässä asuvien koulukavereitteni kansa.
Kerron siitä myöhemmin.
Toinen uuden asuinympäristömme
erikoisuus oli juhannusjuhla Kumpulan uimalassa. Mitään
niin hienoa showta emme olleet aiemmin nähneet. Uimalan
juhannusjuhlasta tuli meidänkin perheelle jokavuotinen
traditio. Juhlan järjesti paikallinen uimaseura Kuhat, joka
kuului Työväen Urheiluliittoon (TUL). Kumpulan maauimala
oli rakennettu vuoden 1952 olympialaisiin kilpauimareitten
harjoituspaikaksi ja karsintaerien kilpailupaikaksi. Olympialaisten
loppukilpailut uitiin Uimastadionilla. Kesällä 1954 ja
vielä monta vuotta sen jälkeenkin siellä oli
olympiakisojen jäljiltä betonirakenteisen katsomon takana
suunnilleen yhtä suuri puusta rakennettu katsomo.
Juhannusjuhlilla molemmat katsomot olivat yleensä aivan
täynnä.
Juhannusjuhlan ohjelmaan kuului
erilaisia uinti- ja sukellusnäytöksiä,
kuviokelluntaa, pellehyppyjä, musiikkiesityksiä jne. Ilta
päättyi aina ilotulitukseen.
Meille oli
etukäteen kerrottu, että edellisenä vuonna katsomossa
istunut poika oli kuollut, kun ilotulitusraketti putosi hänen
syliinsä ja räjähti siinä. Tuon tapahtuman
toistumista omalla kohdallani pelkäsin joka vuosi. Sellaista ei
kuitenkaan sattunut toista kertaa.Yhtenä vuonna ilotulitus
epäonnistui toisella tavalla, mutta kerron siitä
myöhemmin.
Talossa, johon muutimme,
oli paljon eri ikäisiä lapsia. Yli kolme vuotta minua
vanhemmista lapsista ei ollut käytännössä paljon
iloa eikä haittaa. Samanikäiset muodostivat lähimmän
kaveripiirini, mutta meitä komensi kaksi samassa rapussa asuvaa
poikaa, jotka olivat minua kaksi vuotta vanhempia. Heillä oli
kummallakin samanlainen lähetyspistooli, jota he pitivät
yleensä aina mukanaan. Sillä osoittamalla he tehostivat
antamiaan määräyksiä ikäänkuin se
olisi ollut tavallinen pistooli.
En voi sanoa, että
minua olisi aseella uhattu kuin ehkä muutaman kerran puoliksi
leikillään, mutta ase lisäsi omistajansa
auktoriteettia samalla tavalla kuin pistooli upseerin vyöllä.
Pahinta mitä lähetyspistoolilla voi tehdä on sen
laukaiseminen toisen ihmisen pään lähellä.
Pistooli oli kokonaan metallia. Siinä oli takana avattava
luukku, josta työnnettiin sisään suora lipas.
Lippaassa oli kuusi patruunaa. Luulin, että minullekin tulee
sellainen ase, kun kasvan isommaksi. Niin ei kuitenkaan
tapahtunut.
Kumpulan asuntoalueen
ympärillä oli runsaasti metsää. Metsässä
liikkumiseen liittyi aina lievä pelko siitä, että
joku käy kimppuun. Siellä oli muutamia sodanaikaisten
lentopommien tekemiä kuoppia. Vielä 1950-luvun puolivälin
jälkeen pojat löysivät sieltä räjähtämättömän
pommin. Eräänä aamuna kerrottiin, että metsässä
oli raiskattu joku tuntematon tyttö. Me kuusivuotiaat emme
siitä paljon ymmärtäneet, mutta lähdimme
kuitenkin joukolla tutkimaan tapahtumapaikkaa. Ryhmäämme
johti toinen edellä mainituista 2 vuotta vanhemmista pojista,
jolla oli tietysti pistooli mukanaan. Metsässä näimme
myös muutaman poliisin kävelemässä. Silloin
vanhempi poika antoi meille tiukan määräyksen:
"Muistakaa, että jos poliisi kysyy jotakin, kukaan ei sano
mitään!". Koin sen erittäin vaikeaksi
ristiriitatilanteeksi. Mitä tekisin, jos poliisi kysyisi
minulta jotakin? Minkälaisen rangaistuksen saisin myöhemmin,
jos kuitenkin vastaisin poliisille? Onneksi poliisi ei kysynyt
meiltä mitään, emmekä olleet edes
puhe-etäisyydellä heihin.
Paluu blogin tahjos.blogspot.com etusivulle.