Vuodet 1954-59 Kumpulassa, osa 4a

Julkiset palvelut ja eräät poliittiset tapahtumat

Kumpulan asukkailla oli 1950-luvulla enemmän lähipalveluja kuin nykyisin, vaikka elintaso oli silloin matalampi ja useimmissa lapsiperheissä vain isä kävi ansiotyössä. Tässä osassa kerron sen ajan julkisista peruspalveluista ja eräistä valtakunnanpolitiikan tapahtumista. Seuraavassa osassa kerron lukuisten pienyritysten ja yrittäjien tarjoamista palveluista.

Valtio, armeija ja valtakunnan politiikka

Euroopassa elettiin 1950-luvulla kylmän sodan aikaa. En kuitenkaan muista siltä ajalta yhtään tapahtumaa, johon olisi liittynyt ajankohtaista sotilaallista jännitystä. Sen sijaan talvi- ja jatkosodan muistot olivat elävinä ihmisten mielissä ja tarttuivat myös sodan jälkeen syntyneisiin, joita tavallaan valmennettiin henkisesti uuteen sota- ja pula-aikaan. Lähimetsissä oli vielä ilmapommien kuoppia, löytyi räjähtämättömiä pommeja ja Helsingin keskustassa oli ainakin pääesikunnan sisäänkäynti Kasarmitorilla pommituksen jäljiltä korjaamatta.

Sotilaita en muista nähneeni juuri muualla kuin vahdinvaihtoparaatissa, jota kävimme joskus presidentin linnan luona katsomassa.

Myöhemmin olen lukenut, että helsinkiläiset säikkyivät 1950-luvulla kaupungin ylitse lentäneitä ja kovaa melua pitäneitä venäläisiä MIG-15 –hävittäjiä, jotka kävivät Friggesbyn lentokentällä Porkkalan niemen tyvessä. Kuulemma monelle tuli mieleen pelko, onko sota alkanut uudelleen. Ne olivat ensimmäiset Suomen taivaalla nähdyt suihkukoneet, joita siihen aikaan sanottiin reaktiokoneiksi. Minulla ei ole niistä omaa muistikuvaa.

Porkkalan alueen palautus ja Kekkosen valinta presidentiksi olivat vuoden 1956 tapahtumia, jotka ovat tulleet myöhemmin hyvin tutuiksi television kautta. Niihinkään ei minulla liity mitään omakohtaista muistoa, päinvastoin kuin esim. Paasikiven hautajaisiin ja myöhemmin Kuuban kriisiin. Niistä kerron joskus myöhemmin.

Vuoden 1956 yleislakon muistan, kun mitkään julkiset kulkuvälineet eivät kulkeneet, yksityisautotkaan eivät saaneet bensiiniä, isä kävi kävellen työssä Eerikinkadulla, pikkusiskoni syntyi ja kävin ostamassa maitoa naapuritalon maitokaupasta. Maitoa sai ostaa vain tietyn pienen määrän henkeä kohden. Laskin perheemme henkilömäärään mukaan myös juuri syntyneen vauvan, vaikka hän ei vielä silloin kaupan maitoa juonutkaan. Myöhemmin sain tietää, että vuoden 1956 yleislakko päättyi sopimukseen, jossa päätettiin lakisääteisestä työeläkejärjestelmästä. Se tuli voimaan vuonna 1961. Sitä ennen vain harvat yksityiset työnantajat kustansivat työntekijöilleen eläkettä.

Maalaisliittolainen politiikka näkyi kaupunkilaisperheen ruokapöydässä ainakin siten, että kaikki joivat maitoa ja söivät runsaasti voita. Englannissa kuulemma myytiin suomalaista voita paljon halvemmalla kuin Suomessa. Margariinia kohtaan lietsottiin kammoa, että sen tekemiseen käytetään jopa kissanraatojakin. Margariinin ostamista pidettiin häpeällisenä eikä ainakaan meille sellaista koskaan ostettu.

Valtion kulkuneuvot

Junat kulkivat höyryvetureiden vetäminä. Junia käytettiin paljon, kun henkilöautoja oli vähän. Pitkän matkan linja-autot olivat enimmäkseen yksityisten liikennöitsijöiden omistuksessa. Postilla oli kuitenkin myös keltaisia linja-autoja eli postiautoja, joilla pääsi pitkiäkin matkoja ja etäisille syrjäkylillekin.

Käpylän asemalla oli radan ylittävä puinen kävelysilta. Siellä kävin toisinaan muiden lasten kanssa junia katsomassa. Kun näimme junan lähestyvän, menimme juuri sen raiteen kohdalle sillalle seisomaan ja nautimme veturin piipusta nousevasta savupilvestä, joka ympäröi meidät veturin ajaessa alitsemme. Varsinkin Helsingistä poispäin lähteneet veturit kiihdyttivät siinä vauhtiaan ja puskivat paljon savua.

Valtion lentoyhtiö tunnettiin silloin vielä nimellä Aero Oy. Yleisin konetyyppi oli DC-3 ja sen rinnalle tuli vuosikymmenen loppupuolella Convair Metropolitan. Molemmat 2-moottorisia potkurikoneita. Edellisessä oli pyörät keskellä ja perässä, jälkimmäisessä keskellä ja nokassa. Ensimmäisen lentomatkani tein isän kanssa Turkuun kesällä 1959. Matkan tarkoituksena oli päästä lentämään ja nähdä Turkua. Asuimme yhden yön Turussa matkustajakodissa Linnankadulla. Kävimme myös Naantalissa. Kotiin palasimme junalla. Alun perin meidän piti kyllä lentää vielä Turusta Maarianhaminaan, mutta se osuus jäi pois ilmeisesti suurten kustannusten vuoksi. Naantalissa söimme lounaan Seurahuoneella. Tilasimme jälkiruoaksi viiliä, joka oli ruokalistalla. Jouduimme kuitenkin odottamaan sitä hirveän kauan. Lopulta isä sanoi tarjoilijalle: ”Ellei sitä viiliä ole valmiina, ei sitä tarvitse ruveta meitä varten tekemään!” - Turun matkasta on valokuvia, jotka liitän myöhemmin tähän blogiin.

Valtion koulut

Valtiolla oli siihen aikaan korkeakoulujen ja erikoisalojen oppilaitosten lisäksi myös ns. oppikouluja, jotka kilpailivat yksityisten oppikoulujen kanssa. Oppikouluun oli mahdollista siirtyä kansakoulun 4. luokan jälkeen, jos sai pääsykokeissa riittävän suuren pistemäärän. Oppikouluissa oli kaksi osaa: 5-vuotinen keskikoulu ja sen jälkeen 3-vuotinen lukio, josta valmistui ylioppilaita. Valtion kouluissa oli matalampi lukukausimaksu kuin yksityiskouluissa. Jo senkin vuoksi niihin oli enemmän pyrkijöitä, jolloin sisäänpääsyyn vaadittava pisteraja nousi korkeammaksi. Oppikoulu ei siis ollut ilmainen vaan oppilaiden vanhemmilta perittiin lukukausimaksu, erikseen syyslukukaudelta ja erikseen kevätlukukaudelta.

Meidän perheen kaikki lapset kävivät Helsingin Kaksoisyhteislyseon, joka oli valtion oppikoulu. Se oli evakuoitu Helsinkiin Viipurista, missä se toimi mm. nimellä Viipurin Reaalilyseo.

Posti ja lennätin

Postin jakaja eli posteljooni kävi jakamassa postin asuntojen postiluukuista arkisin kaksi kertaa päivässä eli aamupäivällä ja iltapäivällä. Lauantaisin jaettiin vain aamuposti. Siihen aikaan taloissa ei ollut postilaatikoita. Kirjeposti ja lehdet pudotettiin kunkin asunnon ulko-ovessa olevasta postiluukusta. Kerrostaloissa posteljoonit ja lehdenjakajat joutuivat siis kävelemään portaita pitkin ylimpään kerrokseen saakka. Omakotitaloissa he joutuivat usein kauankin neuvottelemaan pihalla vapaana olevien koirien kanssa ennen kuin pääsivät ovelle.

Postitoimistomme, jolle sittemmin annettiin numerotunnus Helsinki 56, sijaitsi hankalassa paikassa Hämeentien loppupäässä pienteollisuustalossa. Sinne oli pitkä matka eikä sinne päässyt siihen aikaan Limingantieltä tai Intiankadulta millään julkisella kulkuvälineellä. Naapuritalomme Limingantie 40 ja muut Vuoksentien toisella puolella olevat talot kuuluivat jo silloin kuten nykyisinkin postialueeseen Helsinki 55, jonka postikonttori oli bussin 50 (nyk. 55) reitin varrella Vallilassa. Se olisi meillekin sopinut paljon paremmin. Kun postissa piti käydä lähettämässä jotakin tai soittamassa kaukopuhelu, kävelimme yleensä Käpylän postiin, joka oli Kalervonkadulla koulumme lähellä.

Postipalvelut tarjosi valtion virasto, jonka nimi oli Posti- ja lennätinlaitos. Lennätin tarkoitti viestien lähettämistä langattomasti. Postikonttoreista oli mahdollista lähettää sähkösanomia, vaikkapa Lahdesta Ouluun. Sähkösanomat olivat sen ajan tekstiviestejä. Postissa oleva lennätinlaite tulosti saapuneen viestin yksirivisenä ja vain isoja kirjaimia käyttäen paperinauhalle, joka leikattiin ja liimattiin postissa paperiarkille. Se vietiin välittömästi kirjekuoressa vastaanottajalle erillisjakeluna vaikka myöhään illalla. Onnitteluihin käytettiin korusähkeitä. Korusähke toimi muuten samalla tavalla kuin tavallinen sähke, mutta tekstinauha liimattiin väripainetulle korulomakkeelle. Jokaisessa postikonttorissa ja myös puheliluettelossa oli samat numeroidut korusähkemallit, joihin oli helppo viitata numerolla.

Paikalliset yksityiset puhelinyhdistykset tai –yhtiöt (esim. Helsingin Puhelinyhdistys, HPY) välittivät vain paikallispuheluja. Niiden alueiden välinen kaukopuhelinliikenne meni aina Posti- ja lennätinlaitoksen eli siis valtion puhelinverkon kautta. Syrjäseuduilla, missä ei ollut yksityistä puhelinyhdistystä, valtio huolehti myös paikallispuheluista. Posti- ja lennätinlaitoksesta muodostui sittemmin Suomen Posti Oy ja Sonera Oy.

Tavalliset ihmiset kävivät yleensä postikonttorissa soittamassa kaukopuhelunsa. Esimerkiksi Käpylän postin sisätiloissa oli kaksi puhelinkoppia, pääpostissa niitä oli paljon enemmän. Puhelu tilattiin postivirkailijalta, joka yhdisti sen sitten esim. koppiin nro 2. Kaukopuhelu oli mahdollista tilata johonkin tiettyyn numeroon tai ns. henkilöpuheluna jollekin tietylle henkilölle. Jälkimmäisessä tapauksessa postivirkailija soitti ensin annettuun numeroon ja kun puhelimeen vastattiin, hän kysyi tiettyä henkilöä puhelimeen. Ellei kyseinen henkilö ollut paikalla, puhelua ei ollenkaan yhdistetty sen tilaajalle. Ne, joilla oli kotipuhelin, tilasivat kaukopuhelunsa samalla tavalla Posti- ja lennätinlaitoksen puhelunvälittäjältä ja saattoivat lähettää myös sähkösanomia ja korusähkeitä puhelimitse sanelemalla.

Muut valtion tarjoamat palvelut

Helsingissä oli tietysti jo silloin paljon erilaisia valtion kustantamia kulttuuripalveluja, hallinnollisia virastoja, sairaaloita yms. Niistä tutuimmaksi tuli Kätilöopisto, mutta vain ulkoapäin. Se rakennettiin Limingantien alkupäähän eli muutaman sadan metrin päähän kodistamme. Rakennustyömaan suuri ja syvä monttu oli siinä ihmeteltävänä monta vuotta taloudellisen skandaalin vuoksi. Työmaa aloitettiin vuonna 1956, mutta rakennus valmistui vasta vuonna 1960.

Veroviraston toiminnasta muistan vain sen, että lääkeostot olivat verotuksessa vähennyskelpoisia. Kuitit piti liittää veroilmoitukseen. Apteekkikuittien etsiminen ja yhteenlasku oli kotona vuosittain toistuva "ruljanssi".

Kunnalliset palvelut

Kaupunki rakensi ja ylläpiti kadut, raitiotiekiskot, paikalliset sähköjohdot, puistot, leikkipuistot, lastentarhat, kansakoulut, ammattikoulut, kirjastot, osan sairaaloista, äitiys- ja lastenneuvolat, kunnanlääkärin vastaanotot, torit, kauppahallit, satamat, uimalaitokset, urheilukentät, virkistysalueet, paikalliset sähkölaitokset, vedenpuhdistuslaitoksen, vesisäiliöt, vesijohtoverkoston, viemäriverkoston, kaupunginteurastamon, paloasemat, hätäpuhelimet, jne. Siis todella paljon erilaisia suuritöisiä asioita. Kommentoin niistä vain muutamia, joista tulee heti jotakin erityistä mieleen:

Puhtaanapito

Helsingin kaupungin rakennusvirasto (HKR) huolehti mm. yleisten alueiden lumitöistä ja siisteydestä. Jokainen kiinteistö joutui itse huolehtimaan oman katuosuutensa ja tietysti myös pihansa lumitöistä ja siisteydestä.

Siihen aikaan ruokia ja tavaroita ei myyty muoviin pakattuina eikä ollut kertakäyttöisiä muovikasseja. Esim. leivät, lihat ja kalat olivat kaupassa ilman pakkausta. Ostohetkellä myyjä kietaisi leivän tai lihan valkoiseen paperiin ja kalan usein vanhaan sanomalehteen. Maito oli suuressa tonkassa, josta sitä ammennettiin kauhalla ostajan maitokannuun. Erikoismaitoja ja kermaa myytiin lasipulloissa, jotka palautettiin kauppaan ja käytettiin moneen kertaan. Näin ollen roskapöntöt eivät täyttyneet sellaisesta pakkausjätteestä kuin nykyisin, vaan lähinnä kompostoitavasta jätteestä.

Talomme takapihalla oli suuri sementistä valettu neliskanttinen jätesäiliö. Siinä oli raskas, takareunastaan saranoitu metallinen kansi. Kantta hiukan nostettiin, kun jätteet heitettiin sisään. Betonilaatikon etuseinässä oli tyhjennysluukku, josta HKR:n miehet kävivät sen ajoittain tyhjentämässä. Autossa oli aina useita työmiehiä, joista osa seisoi auton lavalla, kun auto siirtyi pihasta toiseen. He lapioivat jätteen säiliön luukusta kuorma-auton avolavalle käsivoimin. Meillä lapsilla oli sellainen käsitys, että sitä työtä tekevät rappiolle joutuneet miehet ja kuorma-auton romut, jotka eivät enää muuhun työhön kelpaa. Auton ovessa olevista kirjaimista "HKR" ymmärsimme, että H=Helsingin ja K=kaupungin. R-kirjaimelle emme keksineet hyväksyttävää täsmällistä selitystä, mutta oletimme se tulevan jotenkin sanasta Roska. Roskapönttöjä tyhjentäviä miehiä sanottiin roskisdyykkareiksi (ruots. dyka =sukeltaa). Samaa sanaa käytettiin kyllä myös sellaisista ihmisistä, jotka kävivät omin päin tonkimassa roskapönttöjä ja niiden ympäristöä löytääkseen sieltä tyhjiä pulloja tai käyttökelpoisia esineitä.

Kun isämme sai kesällä 1956 työnjohtajan viran HKR:ssä, hänen työpaikkaansa ei oikein kehdannut kertoa, kun se herätti heti epäilyksen, että hänestä tuli roskisdyykkari. Ainakaan lapset eivät tienneet, että kaupungin rakennusvirastolla on muutakin toimintaa! Meidän isällä oli siellä alaisinaan lähinnä puuseppiä ja maalareita.

Sähkö

Asunnoissa oli verkkosähkö, jonka jännite oli 220V (nykyisin 230V) ja taajuus 50 Hz (kuten nykyisin). Sähkön käyttöä ei laskutettu jälkikäteen, vaan maitokaupasta ostettiin etukäteen sähköpoletteja. Ne olivat kuin kolikoita, joissa oli keskellä reikä. Niitä syötettiin asunnon eteisessä olevaan sähkömittariin sitä mukaa kuin sähköä käytettiin. Monissa muissa kaupunginosissa käytettiin kaasua samalla tavalla poleteilla, mutta Kumpulassa ei ollut kaasuputkistoa. Ehkä kuukausittain tai parin kuukauden välein sähkölaitoksen virkailija kävi asunnon eteisessä tyhjentämässä polettilippaan. Samalla hän tarkasti, että sähköä ei otettu mittarin ohitse, mikä olisi teknisesti ollut melko helposti järjestettävissä.

Hätäpuhelimet

Katujen varsilla oli hätäpuhelimia parin sadan metrin välein. Meitä lähin hätäpuhelin oli naapuritalossa Limingantien toisella puolelle, siis Limingantien ja Vuoksentien risteyksessä. Limingantien alkupään suuntaan mentäessä seuraava hätäpuhelin oli seuraavan poikkikadun eli Jyrängöntien risteyksessä. Jos siitä lähti Käpylän suuntaan, seuraava hätäpuhelin oli Kumpulan siirtolapuutarhan portilla. Meiltä Intiankadun suuntaan seuraava hätäpuhelin oli seuraavan poikkikadun eli Vallinkoskenkadun risteyksessä, sitä seuraava Intiankadun risteyksessä. Ja siitä sitten joka suunnalla aina vastaavalla tavalla, esim. Intiankadulla Toukolanmäellä ja Koskelantien risteyksessä. Siis aika tiheä verkosto.

Hätäpuhelin oli punaisessa metallikotelossa runsaan metrin korkeudella maasta, yleensä kiinnitettynä talon seinään. Kotelon kannessa olevaan keltaiseen levyyn oli kaiverrettu, minne siitä oli mahdollista soittaa. Siinä oli mainittuna ainakin palokunta, poliisi ja ambulanssi, mutta myös kaasulaitos, sähkölaitos ja vesilaitos. Kotelon sisällä oli vain sen ajan tyypillinen isokokoinen musta puhelimen luuri. Yhteys hälytyskeskukseen avautui itsestään, kun luurin otti käteensä. Hätäpuhelimen käyttö oli maksutonta ja sen väärinkäyttö oli rangaistava teko, jota poliisi tuli selvittämään. Myöhemmin hätäpuhelinkoppien oviin laitettiin pieni sinetti, joka piti murtaa ennen kuin oven sai auki. Onneksi olin tutustunut kaapin sisältöön ennen sinettien asentamista. Kun sitten kerran 1960-luvulla sellaisesta ambulanssin soitin, aikaa ei tuhraantunut enää ihmettelyyn.

Terveyden- ja sairaanhoito

Nykyisen kaltaisia terveysasemia tai yksityisiä lääkäriasemia ei Helsingissä ollut. Kumpulassa ei ollut muuta hoitopaikkaa tai lääkärin vastaanottoa kuin äitiys- ja lastenneuvola Limingantien ja Intiankadun kulmassa.

Onnettomuuden uhrit vietiin ambulanssilla tai taksilla Punaisen Ristin sairaalaan (nyk. Töölön sairaala) tai lapset Auroran sairaalaan. Muuten äkillisesti sairastuneet vietiin Marian sairaalaan tai mahdollisesti suoraan Kirurgiseen sairaalaan (lähelle Tähtitorninmäkeä). Raivokohtauksen tai muun äkillisen mielenhäiriön saaneet vietiin Kallioon Pengerkadulle, kuten eräässä laulussakin kerrottiin.

Lähin kunnanlääkärin vastaanotto oli ainakin 1960-luvulla Käpylässä Osmontiellä omakotitalon näköisessä talossa. Hän saattoi lähettää sieltä laboratoriotutkimuksiin Kalliossa olevalle terveysasemalle. Ainakin meidän perheessä vierastettiin kovasti menemistä kunnanlääkärille tai Kallion terveysasemalle. Jälkimmäiseen liittyi pelko, että siellä joutuu odottamaan vuoroaan tuntikausia epämääräisessä seurassa ja sieltä niitä sairauksia vasta tarttuukin.

Koululaisilla oli koulussaan koululääkäri, joka tarkasti oppilaat kerran vuodessa ja antoi rokotuksiakin. Muuten normaali tapa päästä lääkärin hoitoon tai sairaalaan oli seuraava: Apteekista ostettiin lääkäriluettelo. Siitä valittiin sopivan tuntuinen lääkäri, jonka yksityisvastaanotolle tilattiin aika puhelinkopista soittamalla. Lääkärien yksityisvastaanotot olivat eri puolilla kaupunkia, usein kerrostaloasunnoista muokatuissa vastaanottotiloissa. Ei siis ollut nykyisen kaltaisia suuria yksityisiä lääkäriasemia eri kaupunginosissa. (Muutamia yksityisiä sairaaloita kyllä oli, kuten Mehiläinen ja Diakonissalaitos). Jos oli tarpeen tehdä enemmän kuin mitä lääkäri pystyi omassa huoneistossaan tekemään, hän kirjoitti lähetteen, jolla pääsi sairaalaan tai esim. yliopiston sairaalan klinikalle. Lääkärinpalkkio maksettiin täysimääräisenä suoraan lääkärille. En tiedä, saiko Kelalta anoa jotakin korvausta tai olivatko lääkärin kuitit verotuksessa vähennyskelpoisia kuten apteekin lääkekuitit, jotka liitettiin veroilmoitukseen kerran vuodessa.

Palokunta ja poliisi

Onneksi Kumpulassa asuessani ei sattunut mitään sellaista, missä olisi palokuntaa tarvittu. Lähin paloasema oli jo silloin Käpylässä samassa talossa kuin nykyisinkin.

Vielä nykyisinkin tietynlaista poliisiautoa sanotaan Maijaksi, mutta harvemmin enää Mustaksi Maijaksi. 1950-luvulla ”Musta Maija” oli yleinen nimitys poliisiautolle, joka oli yleensä korkeasta tylppänokkaisesta Renault-pakettiautosta poliisiautoksi sisustettu. Auto oli muuten yksivärinen, mutta ikkunalinjan alareunassa sen kiersi arviolta noin 5cm korkuinen valkea raita. Mutta arvaatko, minkä värinen se auto muuten oli? Ei ollut musta vaan tumman sininen.

Paluu blogin tahjos.blogspot.com etusivulle.

Elämää vuodesta 1948 alkaen