©Timo Ahjos 01.01.2011
editoitu 15.05.2020
Liittyy blogiin tahjos.blogspot.com
Kumpulan asukkailla oli 1950-luvulla enemmän lähipalveluja kuin nykyisin, vaikka elintaso oli silloin matalampi ja useimmissa lapsiperheissä vain isä kävi ansiotyössä. Tässä osassa kerron sen ajan julkisista peruspalveluista ja eräistä valtakunnanpolitiikan tapahtumista. Seuraavassa osassa kerron lukuisten pienyritysten ja yrittäjien tarjoamista palveluista.
Euroopassa
elettiin 1950-luvulla kylmän sodan aikaa. En kuitenkaan
muista siltä ajalta yhtään tapahtumaa, johon olisi
liittynyt ajankohtaista sotilaallista jännitystä. Sen
sijaan talvi- ja jatkosodan muistot olivat elävinä
ihmisten mielissä ja tarttuivat myös sodan jälkeen
syntyneisiin, joita tavallaan valmennettiin henkisesti uuteen
sota- ja pula-aikaan. Lähimetsissä oli vielä
ilmapommien kuoppia, löytyi räjähtämättömiä
pommeja ja Helsingin keskustassa oli ainakin pääesikunnan
sisäänkäynti Kasarmitorilla pommituksen jäljiltä
korjaamatta.
Sotilaita en muista nähneeni juuri
muualla kuin vahdinvaihtoparaatissa, jota kävimme joskus
presidentin linnan luona katsomassa.
Myöhemmin
olen lukenut, että helsinkiläiset säikkyivät
1950-luvulla kaupungin ylitse lentäneitä ja kovaa melua
pitäneitä venäläisiä MIG-15 –hävittäjiä,
jotka kävivät Friggesbyn lentokentällä
Porkkalan niemen tyvessä. Kuulemma monelle tuli mieleen
pelko, onko sota alkanut uudelleen. Ne olivat ensimmäiset
Suomen taivaalla nähdyt suihkukoneet, joita siihen aikaan
sanottiin reaktiokoneiksi. Minulla ei ole niistä omaa
muistikuvaa.
Porkkalan alueen palautus ja Kekkosen
valinta presidentiksi olivat vuoden 1956 tapahtumia, jotka ovat
tulleet myöhemmin hyvin tutuiksi television kautta.
Niihinkään ei minulla liity mitään
omakohtaista muistoa, päinvastoin kuin esim. Paasikiven
hautajaisiin ja myöhemmin Kuuban kriisiin. Niistä
kerron joskus myöhemmin.
Vuoden 1956 yleislakon
muistan, kun mitkään julkiset kulkuvälineet eivät
kulkeneet, yksityisautotkaan eivät saaneet bensiiniä,
isä kävi kävellen työssä Eerikinkadulla,
pikkusiskoni syntyi ja kävin ostamassa maitoa naapuritalon
maitokaupasta. Maitoa sai ostaa vain tietyn pienen määrän
henkeä kohden. Laskin perheemme henkilömäärään
mukaan myös juuri syntyneen vauvan, vaikka hän ei vielä
silloin kaupan maitoa juonutkaan. Myöhemmin sain tietää,
että vuoden 1956 yleislakko päättyi sopimukseen,
jossa päätettiin lakisääteisestä
työeläkejärjestelmästä. Se tuli voimaan
vuonna 1961. Sitä ennen vain harvat yksityiset työnantajat
kustansivat työntekijöilleen
eläkettä.
Maalaisliittolainen politiikka
näkyi kaupunkilaisperheen ruokapöydässä
ainakin siten, että kaikki joivat maitoa ja söivät
runsaasti voita. Englannissa kuulemma myytiin suomalaista voita
paljon halvemmalla kuin Suomessa. Margariinia kohtaan lietsottiin
kammoa, että sen tekemiseen käytetään jopa
kissanraatojakin. Margariinin ostamista pidettiin häpeällisenä
eikä ainakaan meille sellaista koskaan ostettu.
Junat kulkivat höyryvetureiden
vetäminä. Junia käytettiin paljon, kun
henkilöautoja oli vähän. Pitkän matkan
linja-autot olivat enimmäkseen yksityisten
liikennöitsijöiden omistuksessa. Postilla oli kuitenkin
myös keltaisia linja-autoja eli postiautoja, joilla pääsi
pitkiäkin matkoja ja etäisille
syrjäkylillekin.
Käpylän asemalla oli
radan ylittävä puinen kävelysilta. Siellä
kävin toisinaan muiden lasten kanssa junia katsomassa. Kun
näimme junan lähestyvän, menimme juuri sen raiteen
kohdalle sillalle seisomaan ja nautimme veturin piipusta
nousevasta savupilvestä, joka ympäröi meidät
veturin ajaessa alitsemme. Varsinkin Helsingistä poispäin
lähteneet veturit kiihdyttivät siinä vauhtiaan ja
puskivat paljon savua.
Valtion lentoyhtiö
tunnettiin silloin vielä nimellä Aero Oy. Yleisin
konetyyppi oli DC-3 ja sen rinnalle tuli vuosikymmenen
loppupuolella Convair Metropolitan. Molemmat 2-moottorisia
potkurikoneita. Edellisessä oli pyörät keskellä
ja perässä, jälkimmäisessä keskellä
ja nokassa. Ensimmäisen lentomatkani tein isän kanssa
Turkuun kesällä 1959. Matkan tarkoituksena oli päästä
lentämään ja nähdä Turkua. Asuimme yhden
yön Turussa matkustajakodissa Linnankadulla. Kävimme
myös Naantalissa. Kotiin palasimme junalla. Alun perin
meidän piti kyllä lentää vielä Turusta
Maarianhaminaan, mutta se osuus jäi pois ilmeisesti suurten
kustannusten vuoksi. Naantalissa söimme lounaan
Seurahuoneella. Tilasimme jälkiruoaksi viiliä, joka oli
ruokalistalla. Jouduimme kuitenkin odottamaan sitä hirveän
kauan. Lopulta isä sanoi tarjoilijalle: ”Ellei sitä
viiliä ole valmiina, ei sitä tarvitse ruveta meitä
varten tekemään!” - Turun matkasta on
valokuvia, jotka liitän myöhemmin tähän
blogiin.
Valtiolla
oli siihen aikaan korkeakoulujen ja erikoisalojen oppilaitosten
lisäksi myös ns. oppikouluja, jotka kilpailivat
yksityisten oppikoulujen kanssa. Oppikouluun oli mahdollista
siirtyä kansakoulun 4. luokan jälkeen, jos sai
pääsykokeissa riittävän suuren pistemäärän.
Oppikouluissa oli kaksi osaa: 5-vuotinen keskikoulu ja sen
jälkeen 3-vuotinen lukio, josta valmistui ylioppilaita.
Valtion kouluissa oli matalampi lukukausimaksu kuin
yksityiskouluissa. Jo senkin vuoksi niihin oli enemmän
pyrkijöitä, jolloin sisäänpääsyyn
vaadittava pisteraja nousi korkeammaksi. Oppikoulu ei siis ollut
ilmainen vaan oppilaiden vanhemmilta perittiin lukukausimaksu,
erikseen syyslukukaudelta ja erikseen kevätlukukaudelta.
Meidän
perheen kaikki lapset kävivät Helsingin
Kaksoisyhteislyseon, joka oli valtion oppikoulu. Se oli evakuoitu
Helsinkiin Viipurista, missä se toimi mm. nimellä
Viipurin Reaalilyseo.
Postin
jakaja eli posteljooni kävi jakamassa postin asuntojen
postiluukuista arkisin kaksi kertaa päivässä eli
aamupäivällä ja iltapäivällä.
Lauantaisin jaettiin vain aamuposti. Siihen aikaan taloissa ei
ollut postilaatikoita. Kirjeposti ja lehdet pudotettiin kunkin
asunnon ulko-ovessa olevasta postiluukusta. Kerrostaloissa
posteljoonit ja lehdenjakajat joutuivat siis kävelemään
portaita pitkin ylimpään kerrokseen saakka.
Omakotitaloissa he joutuivat usein kauankin neuvottelemaan
pihalla vapaana olevien koirien kanssa ennen kuin pääsivät
ovelle.
Postitoimistomme, jolle sittemmin annettiin
numerotunnus Helsinki 56, sijaitsi hankalassa paikassa Hämeentien
loppupäässä pienteollisuustalossa. Sinne oli pitkä
matka eikä sinne päässyt siihen aikaan
Limingantieltä tai Intiankadulta millään
julkisella kulkuvälineellä. Naapuritalomme Limingantie
40 ja muut Vuoksentien toisella puolella olevat talot kuuluivat
jo silloin kuten nykyisinkin postialueeseen Helsinki 55, jonka
postikonttori oli bussin 50 (nyk. 55) reitin varrella Vallilassa.
Se olisi meillekin sopinut paljon paremmin. Kun postissa piti
käydä lähettämässä jotakin tai
soittamassa kaukopuhelu, kävelimme yleensä Käpylän
postiin, joka oli Kalervonkadulla koulumme
lähellä.
Postipalvelut tarjosi valtion
virasto, jonka nimi oli Posti- ja lennätinlaitos. Lennätin
tarkoitti viestien lähettämistä langattomasti.
Postikonttoreista oli mahdollista lähettää
sähkösanomia, vaikkapa Lahdesta Ouluun. Sähkösanomat
olivat sen ajan tekstiviestejä. Postissa oleva lennätinlaite
tulosti saapuneen viestin yksirivisenä ja vain isoja
kirjaimia käyttäen paperinauhalle, joka leikattiin ja
liimattiin postissa paperiarkille. Se vietiin välittömästi
kirjekuoressa vastaanottajalle erillisjakeluna vaikka myöhään
illalla. Onnitteluihin käytettiin korusähkeitä.
Korusähke toimi muuten samalla tavalla kuin tavallinen
sähke, mutta tekstinauha liimattiin väripainetulle
korulomakkeelle. Jokaisessa postikonttorissa ja myös
puheliluettelossa oli samat numeroidut korusähkemallit,
joihin oli helppo viitata numerolla.
Paikalliset
yksityiset puhelinyhdistykset tai –yhtiöt (esim.
Helsingin Puhelinyhdistys, HPY) välittivät vain
paikallispuheluja. Niiden alueiden välinen
kaukopuhelinliikenne meni aina Posti- ja lennätinlaitoksen
eli siis valtion puhelinverkon kautta. Syrjäseuduilla, missä
ei ollut yksityistä puhelinyhdistystä, valtio huolehti
myös paikallispuheluista. Posti- ja
lennätinlaitoksesta muodostui sittemmin Suomen Posti Oy ja
Sonera Oy.
Tavalliset ihmiset kävivät
yleensä postikonttorissa soittamassa kaukopuhelunsa.
Esimerkiksi Käpylän postin sisätiloissa oli kaksi
puhelinkoppia, pääpostissa niitä oli paljon
enemmän. Puhelu tilattiin postivirkailijalta, joka yhdisti
sen sitten esim. koppiin nro 2. Kaukopuhelu oli mahdollista
tilata johonkin tiettyyn numeroon tai ns. henkilöpuheluna
jollekin tietylle henkilölle. Jälkimmäisessä
tapauksessa postivirkailija soitti ensin annettuun numeroon ja
kun puhelimeen vastattiin, hän kysyi tiettyä
henkilöä puhelimeen. Ellei kyseinen henkilö ollut
paikalla, puhelua ei ollenkaan yhdistetty sen tilaajalle. Ne,
joilla oli kotipuhelin, tilasivat kaukopuhelunsa samalla tavalla
Posti- ja lennätinlaitoksen puhelunvälittäjältä
ja saattoivat lähettää myös sähkösanomia
ja korusähkeitä puhelimitse sanelemalla.
Helsingissä
oli tietysti jo silloin paljon erilaisia valtion kustantamia
kulttuuripalveluja, hallinnollisia virastoja, sairaaloita yms.
Niistä tutuimmaksi tuli Kätilöopisto, mutta vain
ulkoapäin. Se rakennettiin Limingantien alkupäähän
eli muutaman sadan metrin päähän kodistamme.
Rakennustyömaan suuri ja syvä monttu oli siinä
ihmeteltävänä monta vuotta taloudellisen
skandaalin vuoksi. Työmaa aloitettiin vuonna 1956, mutta
rakennus valmistui vasta vuonna 1960.
Veroviraston
toiminnasta muistan vain sen, että lääkeostot
olivat verotuksessa vähennyskelpoisia. Kuitit piti liittää
veroilmoitukseen. Apteekkikuittien etsiminen ja yhteenlasku oli
kotona vuosittain toistuva "ruljanssi".
Kaupunki rakensi ja ylläpiti kadut, raitiotiekiskot, paikalliset sähköjohdot, puistot, leikkipuistot, lastentarhat, kansakoulut, ammattikoulut, kirjastot, osan sairaaloista, äitiys- ja lastenneuvolat, kunnanlääkärin vastaanotot, torit, kauppahallit, satamat, uimalaitokset, urheilukentät, virkistysalueet, paikalliset sähkölaitokset, vedenpuhdistuslaitoksen, vesisäiliöt, vesijohtoverkoston, viemäriverkoston, kaupunginteurastamon, paloasemat, hätäpuhelimet, jne. Siis todella paljon erilaisia suuritöisiä asioita. Kommentoin niistä vain muutamia, joista tulee heti jotakin erityistä mieleen:
Puhtaanapito
Helsingin
kaupungin rakennusvirasto (HKR) huolehti mm. yleisten alueiden
lumitöistä ja siisteydestä. Jokainen kiinteistö
joutui itse huolehtimaan oman katuosuutensa ja tietysti myös
pihansa lumitöistä ja siisteydestä.
Siihen
aikaan ruokia ja tavaroita ei myyty muoviin pakattuina eikä
ollut kertakäyttöisiä muovikasseja. Esim. leivät,
lihat ja kalat olivat kaupassa ilman pakkausta. Ostohetkellä
myyjä kietaisi leivän tai lihan valkoiseen paperiin ja
kalan usein vanhaan sanomalehteen. Maito oli suuressa tonkassa,
josta sitä ammennettiin kauhalla ostajan maitokannuun.
Erikoismaitoja ja kermaa myytiin lasipulloissa, jotka
palautettiin kauppaan ja käytettiin moneen kertaan. Näin
ollen roskapöntöt eivät täyttyneet
sellaisesta pakkausjätteestä kuin nykyisin, vaan
lähinnä kompostoitavasta jätteestä.
Talomme
takapihalla oli suuri sementistä valettu neliskanttinen
jätesäiliö. Siinä oli raskas, takareunastaan
saranoitu metallinen kansi. Kantta hiukan nostettiin, kun jätteet
heitettiin sisään. Betonilaatikon etuseinässä
oli tyhjennysluukku, josta HKR:n miehet kävivät sen
ajoittain tyhjentämässä. Autossa oli aina useita
työmiehiä, joista osa seisoi auton lavalla, kun auto
siirtyi pihasta toiseen. He lapioivat jätteen säiliön
luukusta kuorma-auton avolavalle käsivoimin. Meillä
lapsilla oli sellainen käsitys, että sitä työtä
tekevät rappiolle joutuneet miehet ja kuorma-auton romut,
jotka eivät enää muuhun työhön kelpaa.
Auton ovessa olevista kirjaimista "HKR" ymmärsimme,
että H=Helsingin ja K=kaupungin. R-kirjaimelle emme
keksineet hyväksyttävää täsmällistä
selitystä, mutta oletimme se tulevan jotenkin sanasta Roska.
Roskapönttöjä tyhjentäviä miehiä
sanottiin roskisdyykkareiksi (ruots. dyka =sukeltaa). Samaa
sanaa käytettiin kyllä myös sellaisista ihmisistä,
jotka kävivät omin päin tonkimassa roskapönttöjä
ja niiden ympäristöä löytääkseen
sieltä tyhjiä pulloja tai käyttökelpoisia
esineitä.
Kun isämme sai kesällä
1956 työnjohtajan viran HKR:ssä, hänen
työpaikkaansa ei oikein kehdannut kertoa, kun se herätti
heti epäilyksen, että hänestä tuli
roskisdyykkari. Ainakaan lapset eivät tienneet, että
kaupungin rakennusvirastolla on muutakin toimintaa! Meidän
isällä oli siellä alaisinaan lähinnä
puuseppiä ja maalareita.
Asunnoissa oli verkkosähkö, jonka jännite oli 220V (nykyisin 230V) ja taajuus 50 Hz (kuten nykyisin). Sähkön käyttöä ei laskutettu jälkikäteen, vaan maitokaupasta ostettiin etukäteen sähköpoletteja. Ne olivat kuin kolikoita, joissa oli keskellä reikä. Niitä syötettiin asunnon eteisessä olevaan sähkömittariin sitä mukaa kuin sähköä käytettiin. Monissa muissa kaupunginosissa käytettiin kaasua samalla tavalla poleteilla, mutta Kumpulassa ei ollut kaasuputkistoa. Ehkä kuukausittain tai parin kuukauden välein sähkölaitoksen virkailija kävi asunnon eteisessä tyhjentämässä polettilippaan. Samalla hän tarkasti, että sähköä ei otettu mittarin ohitse, mikä olisi teknisesti ollut melko helposti järjestettävissä.
Hätäpuhelimet
Katujen
varsilla oli hätäpuhelimia parin sadan metrin välein.
Meitä lähin hätäpuhelin oli naapuritalossa
Limingantien toisella puolelle, siis Limingantien ja Vuoksentien
risteyksessä. Limingantien alkupään suuntaan
mentäessä seuraava hätäpuhelin oli seuraavan
poikkikadun eli Jyrängöntien risteyksessä. Jos
siitä lähti Käpylän suuntaan, seuraava
hätäpuhelin oli Kumpulan siirtolapuutarhan portilla.
Meiltä Intiankadun suuntaan seuraava hätäpuhelin
oli seuraavan poikkikadun eli Vallinkoskenkadun risteyksessä,
sitä seuraava Intiankadun risteyksessä. Ja siitä
sitten joka suunnalla aina vastaavalla tavalla, esim.
Intiankadulla Toukolanmäellä ja Koskelantien
risteyksessä. Siis aika tiheä verkosto.
Hätäpuhelin
oli punaisessa metallikotelossa runsaan metrin korkeudella
maasta, yleensä kiinnitettynä talon seinään.
Kotelon kannessa olevaan keltaiseen levyyn oli kaiverrettu, minne
siitä oli mahdollista soittaa. Siinä oli mainittuna
ainakin palokunta, poliisi ja ambulanssi, mutta myös
kaasulaitos, sähkölaitos ja vesilaitos. Kotelon sisällä
oli vain sen ajan tyypillinen isokokoinen musta puhelimen luuri.
Yhteys hälytyskeskukseen avautui itsestään, kun
luurin otti käteensä. Hätäpuhelimen
käyttö oli maksutonta ja sen väärinkäyttö
oli rangaistava teko, jota poliisi tuli selvittämään.
Myöhemmin hätäpuhelinkoppien oviin laitettiin
pieni sinetti, joka piti murtaa ennen kuin oven sai auki. Onneksi
olin tutustunut kaapin sisältöön ennen sinettien
asentamista. Kun sitten kerran 1960-luvulla sellaisesta
ambulanssin soitin, aikaa ei tuhraantunut enää
ihmettelyyn.
Nykyisen
kaltaisia terveysasemia tai yksityisiä lääkäriasemia
ei Helsingissä ollut. Kumpulassa ei ollut muuta
hoitopaikkaa tai lääkärin vastaanottoa kuin
äitiys- ja lastenneuvola Limingantien ja Intiankadun
kulmassa.
Onnettomuuden uhrit vietiin ambulanssilla
tai taksilla Punaisen Ristin sairaalaan (nyk. Töölön
sairaala) tai lapset Auroran sairaalaan. Muuten äkillisesti
sairastuneet vietiin Marian sairaalaan tai mahdollisesti suoraan
Kirurgiseen sairaalaan (lähelle Tähtitorninmäkeä).
Raivokohtauksen tai muun äkillisen mielenhäiriön
saaneet vietiin Kallioon Pengerkadulle, kuten eräässä
laulussakin kerrottiin.
Lähin kunnanlääkärin
vastaanotto oli ainakin 1960-luvulla Käpylässä
Osmontiellä omakotitalon näköisessä talossa.
Hän saattoi lähettää sieltä
laboratoriotutkimuksiin Kalliossa olevalle terveysasemalle.
Ainakin meidän perheessä vierastettiin kovasti
menemistä kunnanlääkärille tai Kallion
terveysasemalle. Jälkimmäiseen liittyi pelko, että
siellä joutuu odottamaan vuoroaan tuntikausia epämääräisessä
seurassa ja sieltä niitä sairauksia vasta
tarttuukin.
Koululaisilla oli koulussaan koululääkäri,
joka tarkasti oppilaat kerran vuodessa ja antoi rokotuksiakin.
Muuten normaali tapa päästä lääkärin
hoitoon tai sairaalaan oli seuraava: Apteekista ostettiin
lääkäriluettelo. Siitä valittiin sopivan
tuntuinen lääkäri, jonka yksityisvastaanotolle
tilattiin aika puhelinkopista soittamalla. Lääkärien
yksityisvastaanotot olivat eri puolilla kaupunkia, usein
kerrostaloasunnoista muokatuissa vastaanottotiloissa. Ei siis
ollut nykyisen kaltaisia suuria yksityisiä lääkäriasemia
eri kaupunginosissa. (Muutamia yksityisiä sairaaloita
kyllä oli, kuten Mehiläinen ja Diakonissalaitos). Jos
oli tarpeen tehdä enemmän kuin mitä lääkäri
pystyi omassa huoneistossaan tekemään, hän
kirjoitti lähetteen, jolla pääsi sairaalaan tai
esim. yliopiston sairaalan klinikalle. Lääkärinpalkkio
maksettiin täysimääräisenä suoraan
lääkärille. En tiedä, saiko Kelalta anoa
jotakin korvausta tai olivatko lääkärin kuitit
verotuksessa vähennyskelpoisia kuten apteekin lääkekuitit,
jotka liitettiin veroilmoitukseen kerran vuodessa.
Onneksi Kumpulassa
asuessani ei sattunut mitään sellaista, missä
olisi palokuntaa tarvittu. Lähin paloasema oli jo silloin
Käpylässä samassa talossa kuin nykyisinkin.
Vielä
nykyisinkin tietynlaista poliisiautoa sanotaan Maijaksi, mutta
harvemmin enää Mustaksi Maijaksi. 1950-luvulla ”Musta
Maija” oli yleinen nimitys poliisiautolle, joka oli yleensä
korkeasta tylppänokkaisesta Renault-pakettiautosta
poliisiautoksi sisustettu. Auto oli muuten yksivärinen,
mutta ikkunalinjan alareunassa sen kiersi arviolta noin 5cm
korkuinen valkea raita. Mutta arvaatko, minkä värinen
se auto muuten oli? Ei ollut musta vaan tumman sininen.
Paluu blogin tahjos.blogspot.com etusivulle.