©Timo Ahjos 26.05.2020
Liittyy blogiin tahjos.blogspot.com
Kouluumme, josta siis käytettiin puhekielessä nimeä "Hykkylä", otettiin 120 oppilasta syksyllä 1959. Meidät jaettiin kolmelle rinnakkaisluokalle: 1a, 1b ja 1c, siis noin 40 oppilasta kullekin. Itse olin luokalla 1c, joka oli sekaluokka eli luokallamme oli sekä tyttöjä että poikia. Luokka 1a oli tyttöluokka ja 1b sekaluokka. Hykkylässä ei ollut keskikoulussa mitään linjajakoa vaan kaikilla luokilla oli sama opetussuunnitelma. Muuta valinnan mahdollisuutta ei tainnut olla kuin vieraan kielen valinta ja varmaankin kirkkoon kuulumattomien vanhempien lapsilla oli oikeus olla poissa uskontotunneilta, mutta sitä oikeutta ei meidän luokalla tietääkseni kukaan käyttänyt. Kielten opetuksesta kerron tarkemmin myöhemmässä artikkelissa.
Meillä ei ollut keskikouluaikana mitään toimintaa koululla oppituntien ulkopuolella. Teinikunnan toimintaan pääsi halutessaan mukaan vasta viidennellä luokalla. Joskus oli kyllä vireillä näytelmäkerhon perustaminen. Minäkin ilmoittauduin siihen. Pidettiin yksi kokous, missä jokainen sai kertoa, minkälaisesta roolista olisi kiinnostunut, mutta se jäi sitten siihen. Koulussa oli kyllä myös raittiusyhdistys "Lyhty r.y.", johon oli ilmeisesti lähes pakko liittyä. En muistaisi sitä ollenkaan, ellen olisi tähän blogiin aineistoa kerätessäni löytänyt oman jäsenkorttini. Sen yhdistyksen toiminnasta en muista muuta kuin epäonnistuneen luontoretken, josta kerron tämän artikkelin lopussa.
Sen ajan oppikoulun olennainen ominaisuus oli, että jokainen oppilas kuului kiinteästi johonkin luokkaan. Kuulemani mukaan nykyisessä koulujärjestelmässä sellaista "luokkatietoisuutta" ei muodostu, vaan oppilaat ovat eri aineiden opetuksessa eri ryhmissä. Joku opettajista toimi luokanvalvojana, jolle kuului oman aineensa opettamisen lisäksi tiedottaminen yleisistä asioista. Kansakoulussa sama opettaja opetti luokalleen kaikki aineet, kun taas oppikoulussa jokaista oppiainetta opetti siihen erikoistunut opettaja. Opettajat olivat yleensä maistereita, jotka olivat yliopistossa suorittaneet tutkintonsa niissä aineissa, joita sittemmin koulussa opettivat. Vasta opintojen loppuvaiheessa he hankkivat opettajan pätevyyden ja suorittivat opettamisharjoittelun eli "auskultoinnin" jossakin yliopiston kasvatustieteelliseen tiedekuntaan kuuluvassa harjoittelukoulussa (esim. Helsingin Normaalilyseo eli "Norssi").
Luokan oppilaiden kesken muodostui ystävyys- tai ainakin kaveruussuhteita. Mutta myös koulukiusaamista esiintyi, vaikka sitä sanaa ei silloin vielä käytetty. Itselläni se toteutui kahdella tavalla: Ihan ensimmäisellä luokalla kolme saman luokan poikaa ottivat tavakseen lyödä minua usein nyrkillä mahaan. En ymmärrä, miksi he niin tekivät. Myöhemmin, kolmannella tai neljännellä luokalla, sain kerran matematiikan kokeesta puoli numeroa paremman arvosanan kuin silloisen luokkamme priimus. Hän kosti sen minulle niin, että vedätti minut luokassa tuolin alta, kun hän itse istui siinä tuolilla. Siitä sain motivaatiota kilpailla hänen kanssaan matematiikassa ja muissakin lukuaineissa. Myöhemmin olikin tavallista, että sain kokeista parempia pistemääriä kuin hän.
Kolmannen luokan alkaessa luokat järjestettiin uudelleen siten, että luokilla 3-5 ei ollut enää sekaluokkia vaan oli kaksi tyttöluokkaa ja kaksi poikaluokkaa. Lukiossa eli luokilla 6-8 luokat muodostuivat oppilaiden tekemien ainevalintojen perusteella siten, että oli kaksi matematiikan linjan ja kaksi kielilinjan luokkaa ja kielilinjaluokilla oli keskenään erilainen opetusohjelma.
Siihen aikaan oli tapana, että viidennellä luokalla, joka oli siis keskikoulun viimeinen luokka, teetettiin hopeiset luokkasormukset, joihin kaiverrettiin tietty päivämäärä 10 vuoden päähän. Sinä päivänä ilmoitetaan Helsingin Sanomissa luokkakokouksen aika ja paikka. Minä hoidin meidän luokan luokkasormusten hankinnan ja kutsuin luokkakokouksen koolle syyskuussa 1974 erääseen ravintolaan Hakaniemeen. Se keskikoululuokka ei pitänyt sen jälkeen enää muita luokkakouksia.
Seuraava ei koske keskikoulua, mutta luokkayhteisön elinaikaisuutta: Lukion luokka piti luokkakouksen muistaaksi vuonna 1977, kun ylioppilaaksi tulosta oli kulunut 10 vuotta, mutta seuraavan kerran vasta 30 vuotta myöhemmin eli vuonna 2007. Silloin kävimme ennen ravintolaan menoa koululla, missä otin paljon valokuvia. Julkaisen niitä myöhemmin tämän blogin yhteydessä. Pari henkilöä oli nähnyt suuren vaivan selvittäessään kaikkien yhteystiedot ja rouvien uudet sukunimet. Kokouksessa kerättiin kaikkien sähköpostiosoitteet, minkä jälkeen yhteydenpito on ollut helppoa. Siitä alkaen ylioppilasluokka on kokoontunut 1-2 vuoden välein ja joukkoviestejä on lähetelty sähköpostitse koko porukalle pitkin vuotta. Sittemmin 2010-luvulla monista entisistä luokkatovereista on tullut toistensa Facebook-kavereita. Mitään Facebook-ryhmää emme ole kuitenkaan muodostaneet vaan jokainen on valinnut Facebook-kavereikseen niitä, joiden kanssa on ystävystynyt. Itselläni on tällä hetkellä Facebook-kavereina 9 entistä luokkatoveriani eri vuosilta ja lisäksi 6 muuta henkilöä, jotka ovat käyneet Hykkylän, mutta joko eri aikaan tai eivät ainakaan olleet koskaan kanssani samalla luokalla. (Viimeksi mainituista kaksi ovat sisareni lapsia eli FB-kaveruus perustuu sukulaisuuteen eikä kouluun.)
Kerron tässä muutamia sellaisia asioita, joita on vaikea sijoittaa minkään muun otsikon alle.
Oppikoulun ensimmäisellä luokalla en osannut sanoa "ärrää" siten kuin se Suomessa kuuluu sanoa. Minut lähetettiin Helsingin yliopiston korva- ja nenäklinikalle Meilahteen sitä opettelemaan. Ensimmäisellä käynnillä minun piti ensin lukea ääneen paperille kirjoitettua tekstiä ja puheeni nauhoitettiin isokokoisella magnetofonilla. "Ärrästä" todettiin, että lausun sen siten kuin se lausutaan Elsass-Lothringenissä. Lisäksi lausun "ällän" siten kuin on tapana "Hollolan Lahes". Se olikin luonnollista, sillä molemmat vanhempani olivat kasvaneet siellä ja itsekin olin asunut siellä 4 ensimmäistä elinvuottani. (Hollolan Lahti oli kylä, joka liitettiin Lahden kaupunkiin 1930-luvun alussa.) Ja vielä "ässässä" oli jokin suhahdus. Noista kolmesta "puheviasta" vain "ärrän" korjaamista pidettiin tarpeellisena.
Ärrän korjaaminen tapahtui siten, että sain luettavakseni paperilta merkityksettömiä tekstejä, joissa oli paljon d-kirjaimia. Leukani alle laitettiin sellainen laite, joka tärisytti leukaani, kun puheterapeutti veivasi siinä laitteessa ollutta veiviä. Silloin "d" alkoi päristä "ärränä". Aiemmin olin muodostanut "ärrän" kurkussa, nyt se muodostui kielen ja kitalaen välissä. Sain kotiin paperille kynällä kirjoitettuja harjoitustekstejä, jotka löysin hiljattain varastosta ja liitän tämän blogin valokuva-albumiin. Kävin siellä Meilahdessa muistaakseni yhteensä vain kaksi kertaa. Vanhempani olivat huojentuneita, että opin niin nopeasti, koska ne käynnit eivät olleet ilmaisia.
Yksi meidän luokan pojista esiintyi säännöllisesti lasten radio-ohjelmassa, joka tuli radiosta kerran viikossa, muistaakseni torstai-itaisin. Kerran hän tiesi etukäteen, että ei jonakin päivänä pääse sen ohjelman nauhoitukseen, ja pyysi minua menemään sinne sijaisekseen. Hän sai esiintymisestä aina maksun, minä en saanut maksua, mutta mielenkiintoisen kokemuksen ja Nalle-rintamerkin, jossa oli teksti "Yleisradio". Ohjelma nauhoitettiin Radiotalon kuunnelmastudiossa Fabianinkadulla. Ennen nauhoituksen alkua minulle esiteltiin siellä, minkälaisilla laitteilla erilaiset äänitehosteet tehdään, kuten oven avaaminen, kävely narisevalla puulattialla tai vesisade. Kaikki muut olivat sen ohjelmasarjan vakioesiintyjiä. Ohjelman sankari oli eräs Minni-hiirimäinen mustatukkainen pirteä tyttö, jonka nimeä en muista. Virvokkeeksi siellä sai ottaa CocaColaa. Ohjelman ohjasi näyttelijä Lea Venkula. Ohjelma tehtiin siten, että istuimme pyöreän pöydän ääressä ja jokainen luki saamastaan paperinipusta omat vuorosanansa. - Kotipihalla sitten kerskailin talon muille lapsille, että tiedän jo, mitä ohjelman seuraavasssa jaksossa tapahtuu.
Lapsilla on tapana kertoa totena keksimiään mielikuvituksellisia tarinoita. Minä kerroin sellaisia ainakin isän sotakokemuksista, sisareni poikaystävästä ja mopolla ajelusta:
Uskonnon opettajamme neiti Sinkkonen kutsui meidät lapset kerran sunnuntaiselle luontoretkelle. Luulen, että hän teki sen koulun raittiusyhdistys Lyhty r.y.:n vetäjänä. Meidän piti kokoontua aamulla sen liikennelaitoksen bussin päätepysäkillä, joka ajoi kaikkein kauimmas Sipoon suuntaan. En muista sen bussin numeroa, mutta sen päätepysäkki oli siinä, missä voi nykyisin kääntyä Itäväylältä Mellunmäentielle. Mellunmäessä nykyisin olevia taloja ei ollut vielä rakennettu. Sää oli hiukan sateinen. Meitä oli arviolta parikymmentä eka- tai tokaluokkalaista siellä odottelemassa opettajan saapumista. Kun opettajaa ei kuulunut, joku meistä soitti hänelle. Matkapuhelimia ei siihen aikaan vielä ollut, mutta bussin päätepysäkillä oli puhelinkioski ja siinä puhelinluettelo, mistä nähtiin opettajan kotinumero. Opettaja oli vielä kotona eikä ollut aikonutkaan lähteä sinne retkelle, kun kerran sää oli sateinen.
Luokilla 3-5 koulussamme oli kaksi poikaluokkaa. Minä olin D-luokalla ja se toinen poikaluokka oli muistaakseni B. Noissa luokissa valitsi täysin erilainen ilmapiiri. B-luokalla oltiin kilttejä, meidän luokalla eivät kaikki olleet. Siis vaikka esim. minä olen kiltti ja ahkera ja yritin sillä tavalla tulla hyväksytyksi, nautin salaa siitä, mitä kaikkea pahaa eräät muut meidän luokan pojat tekivät. Varsinkin ne vuotta vanhemmat pojat, jotka luokalle jäätyään tulivat meidän luokalle. Systeemihän oli sellainen, että jos sai jostakin aineesta todistukseen arvosanan 4, sai siitä aineesta "ehdot" ja joutui sen aineen kokeeseen kesällä. Ellei läpäissyt sitä koetta, joutui seuraavana lukuvuonna käymään uudelleen saman luokan kuin jo edellisenä lukuvuonna. Kerron tässä asian havainollistamiseksi vain muutaman esimerkin, mitä meidän luokan "pahat pojat" tekivät:
Koulumme pitkäaikainen rehtori Aarne Vartiainen lienee ollut rehtorina jo silloin, kun koulu oli vielä Viipurissa. Erityisesti hänen henkilökohtaiseksi ansiokseen on sanottu, että valtiolta saatiin rahat oman suuren koulutalon tontin ja rakennuksen hankintaan. Minun kouluaikana hän oli jo jäänyt eläkkeelle rehtorin virasta, mutta jatkoi vielä äidinkielen tuntiopettajana. Joskus hän valitteli sitä, että "nykyinen rehtori, jota minä itse olin valitsemassa, on kuluttanut taululiitua syksyn aikana yhtä paljon kuin minun aikana kului koko vuonna". Erityisesti mieleeni on jäänyt hänen sanomansa: "Teistä helsinkiläisistä ei tule kuin gangstereita. Viipurilaiset ovat oikeita ihmisiä."
Paluu blogin tahjos.blogspot.com sivulle 1960-LUVULTA.