Perinteinen penkkarilenkki
©Timo Ahjos 9.8.2020
Liittyy blogiin tahjos.blogspot.com
Ylioppilaaksi tulon rituaalit ovat pysyneet periaatteessa samoina kymmeniä vuosia. Tässä kerron niistä aikajärjestyksessä, ensin yleisellä tasolla ja sitten omakohtaisen kokemukseni.
Oppikoulun 7. luokan oppilaat, jotka vastaavat nykyisen lukion 2. luokan oppilaita, juhlivat "Vanhojen päivää" silloin, kun heitä vanhemmat olivat pitäneet penkinpainajaiset ja lopettaneet tavallisen koulunkäynnin. Nykyisin televisiossa näytetään upeita "vanhojen tansseja", joihin oppilaat ovat valmistautuneet koulussa pidetyillä vanhojen salitanssien kursseilla. Hienoja juhlavaatteita on ostettu tai vuokrattu ja on käyty kampaajalla. Meidän aikana ei ainakaan meidän koulussa ollut sellaisia tanssiaisia ja tuskin kukaan osti tai vuokrasi vaatteita vanhojen päivää varten. Meille riitti, että jokainen lainasi vanhempiensa tai muun sukulaisensa ikivanhoja vaatteita, joita esim. vintillä sattui olemaan.
Jotkut opettajat järjestivät kesällä ylioppilaskokelaille eli abiturienteille maksullisia valmennuskursseja kielissä ja matematiikassa. Itse olin sen kesän ansiotyössä Saksassa enkä harrastanut silloin mitään koulunkäyntiin liittyvää.
Viimeinen syyslukukausi oli samanlaista koulunkäyntiä kuin aiemmatkin lukukaudet, mutta tietoisuus kevään ylioppilaskirjoituksista näkyi opetuksessa. Teinikunnan toimintaan en osallistunut silloin enää lainkaan - en maksanut edes sen lukuvuoden jäsenmaksua. Olin kesällä käynyt joogakurssin ja harrastin joogaa päivittäin uskoen mm. siihen että päälläseisonta edesauttaa aivotoimintaa.
Päiväohjelmani oli muuten sellainen, että koulupäivän jälkeen tulin kotiin syömään ja lähdin sitten usein Käpylän kirjastoon, joka oli ihan koulumme lähellä. Opiskelin siellä lukusalissa usein sen sulkemiseen saakka. Muistaakseni se suljettiin klo 21. Kahdeksannen luokan lukujärjestys oli tällainen: VIII B 1966-67. Siinä merkintä "L.V." tarkoittaa luokanvalvojan tuntia, mutta en muista tai keksi, mitä eräiden tuntien kohdalle merkitsemäni "G" tai "S" tarkoittaa.
Viimeisenä kouluvuonna pidettiin joissakin aineissa ns. preliminäärikirjoitukset eli "prelit". Ne olivat sellaiset kokeet, joissa koulun kaikki rinnakkaisluokat tekivät samanaikaisesti samat tehtävät, jokainen omassa luokassaan ja pulpetissaan. En tiedä, mitä kaikkea niillä tavoiteltiin, mutta ainakin saatiin vertailukelpoiset tiedot eri rinnakkaisluokkien osaamisen tasosta.
Wikipediassa on hyvä kuvaus penkinpainajaisista eli penkkareista, nimen alkuperästä, penkkarien historiasta ja perinteistä sivulla https://fi.wikipedia.org/wiki/Penkinpainajaiset. Ihan niin se meilläkin meni.
Penkkareita valmisteltiin ehkä parin viikon ajan helmikuussa. Penkkariasuksi luokan tytöt ompelivat jossakin myös pojille mustat kaavut, jotka ylettyivät suunnilleen vyötärölle saakka. Muita valmisteluja tehtiin iltaisin omassa luokassa. Siihen kuului myös kuplettien ideointi opettajista ja kuorma-auton kylkiin kiinnitettävien vanereiden koristeleminen piirroksin ja tekstein.
Eräänä iltana, kun olimme luokassa maalipurkkien ja vanereiden kanssa, eräs poika oli tuonut kotoaan Koskenkorva-pullon. Juuri kun hän aikoi ottaa siitä kulauksen, eräs opettaja avasi luokan oven ja tuli sisään. Se oli jännittävä hetki, jonka pulloa kädessään pitänyt poika laukaisi loistavasti: Hän laittoi Koskenkorva-pullon kiinni ja maalipurkkien sekaan lattialle. Siihen aikaan oli hyvin tavallista, että tärpättiä ostettiin rautakaupasta omaan pulloon, joka yleensä oli juuri kirkas viinapullo. Sellainen pullo maalipurkkien joukossa lattialla oli niin tavanomainen näky, että opettaja ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Mietelauseista muistan vain yhden, joka viittasi nuoreen englanninopettajaamme: "Koulu ilman seksiä olisi kuin Hykkylä ilman reksiä!"
Päivän ohjelma oli ihan tuon Wikipedia-tekstin mukainen. Helsingin kaikkien koulujen kuorma-autot kokoontuivat Kaivopuiston rannassa Merikadulla ja ajoivat siitä sitten Pohjoisesplanadia ja Lönnrotinkatua Hitalahden torille ja sieltä Bulevardia sekä Eteläesplanadia pitkin takaisin Kauppatorille. Hietalahden lenkki ajettiin kahteen kertaan. Lopulta Etelärannasta jokainen auto jatkoi omalle koululle. Heittelimme katuyleisölle makeisia ja jo silloin varoitettiin, että niillä ei saa houkutella ketään juoksemaan auton alle.
Penkkaripäivän illan ja yön vietimme oman luokan kesken Uudellamaalla jossakin maatalossa, missä ohjelmana oli ainakin päivällinen ja mäenlaskua talon kelkoilla. Myös luokanvalvoja-opettaja oli mukana. Siellä ei menty sänkyihin nukkumaan vaan nukuttiin tai nuokuttiin vaatteet päällä kuka missäkin kuten laivojen kansipaikoilla oli siihen aikaan tavallista. Varmaankin meille tarjottiin myös aamukahvi ennen kuin tilausajobussi toi meidät takaisin koululle.
Penkkareiden ja ylioppilaskirjoitusten välisenä aikana oli ns. tenttikausi, jonka perusteella opettajat antoivat viimeiseen koulutodistukseen tulevat arvosanat. Siihen saakka kaikki kokeet olivat olleet pelkästään kirjallisia, mutta tuossa vaiheessa oli myös suullisia tenttejä, joissa opettaja kyseli asioita oppilaalta kahden kesken. Silloin joutui puolustamaan aiemmin saamaansa arvosanaa sellaisissakin aineissa, kuten kemiassa, jota ei kahdeksannella luokalla ollenkaan opetettu.
Koko lukion keskeinen tavoite oli menestyminen ylioppilaskirjoituksissa. Sen tueksi oli julkaistu tavallisten oppikirjojen lisäksi erilaisia kertauskirjoja. Niihin oli kerätty esim. historiasta tai kirkkohistoriasta melkein luettelomaisesti ydinkohdat mieleen painettaviksi. Vastaavasti kielistä oli sellaisia kirjoja kuin "Sekoittavia yhtäläisyyksiä saksan ja ruotsin kielen välillä" ja "Xxxxx kielen keskeinen sanasto".
Ruotsin opettajamme, maisteri Vuorela eli "Hiiri" jakoi meille säännöllisesti monisteita. Julkaisin niitä täällä jo aiemmin hänen esittelyn yhteydessä, joten laitan tähän vain linkit: 1966-05 Vademecum ja 1967-03-14 In Memoriam
Muista opettajistamme Maisi Tamminen, joka opetti matematiikkaa, fysiikkaa ja kemiaa, ei ollut aiemmin monisteita laatinut eikä jakanut, mutta ylioppilaskirjoituksiin hän neuvoi meitä alla olevalla tekstillä. Samoin rehtori, joka hänkin oli varsinaiselta ammatiltaan matemaattisten aineiden opettaja, antoi vielä tällaiset lisäohjeet. Molemmat tekstit avautuvat klikkaamalla luettaviksi.
Rehtori piti myös tällaisen ohjeistustilaisuuden. Huomaa, että tarkastettavaksi piti viedä logaritmitaulut ja laskutikku. Tietävätköhän nykyisen taskulaskin- ja tietokoneajan abiturientit, mitä niillä tehtiin? Minä en ainakaan enää osaisi niitä käyttää.
Edellä mainittu laskutikku, jota rehtori sanoi laskuviivaimeksi, oli tällainen:
Ja "logaritmitaulut" oli tällainen kirja:
Kuten tutkinnon nimestäkin voi päätellä, ylioppilaskirjoitukset oli sarja kirjallisia kokeita. Ne suoritettiin omassa koulussa, mutta ylioppilastutkintolauta arvosteli Helsingissä keskitetysti Suomen kaikkien koulujen ylioppilaskokelaiden suoritukset.
Kunakin koepäivänä, joita oli 1-2 viikossa, suoritettiin yksi koe. Ylioppilaskokelas sai käyttää siihen 6 tuntia, muistaakseni klo 9-15. Salista sai poistua aiemminkin. Koe suoritettiin juhlasalissa, jonne oli viety pulpetti jokaiselle. Kokeessa tarvittavat paperit, kirjoitusvälineet yms. jokaisen piti hankkia ja tuoda paikalle itse. Koesuoritus kirjoitettiin 4-sivuisille ruudullisille A4-arkeille. Konseptit kirjoitettiin lyijykynällä, mutta lopullinen, tarkastettavaksi lähetetty suoritus kirjoitettiin muistaakseni mustetäytekynällä. Ei siis kuulakärkikynällä vaan täytekynällä, jossa oli juoksevaa mustetta. En kyllä muista ihan varmasti, kirjoitettiinko matematiikankin koe mustetäytekynällä. Salissa sai syödä milloin tahansa kokeen aikana kotoa tuomiaan eväitä. Koesalista sai poistua vain vessaan opettajan saattamana. Yksi luokkatoverini kehui ruotsin kokeen jälkeen käyttäneensä vessassa sanakirjaa. WC-kopin oven sai sulkea, sen sisällä tapahtuvaa tekemistä ei valvottu eikä myöskään taskuja tutkittu.
Siihen aikaan oli mahdollista suorittaa koe kuudessa aineessa, joista neljä oli pakollisia ja kaksi vapaaehtoisia. Minulla ne olivat seuraavat:
Äidinkielenkoe oli ainekirjoitus. Oli annettu joukko otsikoita, ehkä 8-10, joista piti valita yksi ja kirjoittaa siitä. En muista, oliko aineelle määritelty jokin vähimmäis- ja enimmäispituus. Valitsin otsikon "Huonommuuden tunto ja pätemisen tarve". Kirjoitin itsestäni, mahdollisimman rehellisesti, mutta yleistetyssä muodossa. Konseptiarkin alkuun kirjoitin "Moduuliaineharjoitus nro 1". Laadin kirjoitukseni nimittäin siten, että ensin kirjoitin erillisiä kappaleita mieleeni tulleista asioista, jotka voisin ehkä aineessa kertoa. Sitten mietin, missä järjestyksessä ne kannattaisi esittää ja numeroin kappaleita sen mukaan (A1, A2, ..., B1, B2, ....). Lopuksi sitten kokosin ja kirjoitin puhtaaksi täydellisen kirjoituksen.
Ruotsin, saksan ja englannin kokeet olivat kaksisuuntaisia käännöskokeita, jotka arvosteltiin pisteytettyjen käännös- ja kirjoitusvirheiden määrän mukaan. Aluksi piti suomentaa annettu vieraskielinen teksti ja sitten kääntää annettu suomenkielinen teksti kyseiselle vieraalle kielelle.
Matematiikan kokeessa oli joukko tehtäviä, jotka piti ratkaista. Ratkaistuista tehtävistä sai plus-pisteitä sen mukaan, oliko ratkaisu täysin vai vain osittain oikein.
Reaalikokeesta on hyvä historiallinen katsaus Wikipediassa sivulla fi.wikipedia.org/wiki/Reaalikoe. Meidä aikaan (vuonna 1967) sai vastata kymmeneen kysymykseen. Jokaisesta hyväksyttävästä vastauksesta sai enemmän tai vähemmän plus-pisteitä sen mukaan, kuinka hyvä vastaus oli. Kokeen arvosana määräytyi plus-pisteiden summan perusteella. Kysymykset sai valita samassa kokeessa seuraavista viidestä aineryhmästä, joista jokaisessa oli tarjolla 6 kysymystä. Oli siis mahdollista valita vastattavaksi 10 kysymystä 30 kysymyksen joukosta. Aineryhmät olivat:
Kustakin koesuorituksesta sai ylioppilastutkintotodistukseen siihen aikaan jonkin seuraavista kolmesta arvosanasta. (Nykyisin arvosanoja on enemmän.)
Joissakin yhteyksissä kerrottiin, montako "puoltoääntä" oli tutkinnossa saanut. Niitä sai ällästä 3, cumusta 2 ja approsta yhden. Esim. viidellä c:llä sai siis 10 puoltoääntä,
Ensin oman koulun opettaja arvosteli suorituksen ja kertoi oppilaalle oman näkemyksensä arvosanasta. Sen jälkeen oppilaalla oli mahdollisuus päättää, lähetetäänkö myös vapaaehtoisten aineiden suoritukset ylioppilaslautakunnalle vai ei. Itselläni oli sellainen tilanne, että opettajien arvion mukaan olin saamassa kaikista muista kokeista ällän, mutta englannista tulee joko "c" tai "a". Silloin päätin, että sitä englannin koetta ei lähetetä lainkaan ylioppilastutkintolautakuntaan. Sainkin todistuksen, jossa on pelkästään 5 ällää. Jos siihen olisi tullut niiden lisäksi yksi "a", lukijan silmään pistäisi vain se linjasta poikkeava huono arvosana ja mielikuvaksi jäisi, että osaan huonosti englantia. Kun kaikki ovat älliä, lukija ei muista, mitä aineita siinä oli ja mitä siitä puuttui, jolloin mielikuvaksi jää, että olen hyvä kaikissa lukuaineissa.
Kolme vuotta ylioppilaaksi tulomme jälkeen koulumme opettajat kritisoivat Helsingin Sanomissa julkaistussa kirjoituksessaan sitä, että opettajat joutuivat säilyttämään koesuorituksia kotonaan viikon ajan: Opettajien kritiikki, HS 14.4.1970
Opettajat saivat tietää ylioppilastutkintolautakunnalta kunkin oppilaan koesuorituksen lopullisen arvosanan ja välittivät ne tiedot heti oppilaille. Ilmeisesti siinä vaiheessa käytettiin laajempaa skaalaa arvosanoja, kun minäkin sain tietää, että saksan kokeeni oli arvostettu "laudatur++":ksi. Matematiikan opettajammme Maisi Tamminen oli ollut Helsingin matematiikan opettajien kokouksessa ja kertoi ylpeänä, että kenenkään muun opettajan oppilaista ei ollut yhtä suuri osa kirjoittanut pitkästä matematiikasta laudaturia. Häntä kyllä hiukan harmitti se, että meistä ei kenenkään suoritus ollut täysi virheetön. Oulunkylän yhteiskoulussa oli yhdellä pojalla täysin virheetön suoritus, mutta hänen sukunimensäkin oli Nevanlinna (tunnettua matemaatikkosukua). Kaikista meidänluokkalaisista tuli ylioppilaita eli kukaan ei "reputtanut".
Kun ylioppilaaksi tulo oli varmistunut, alkoi juhlavaatteiden hankinta. Piti ostaa ainakin ylioppilaslakki. Lisäksi halusin siinä vaiheessa itselleni tummansinisen puvun siihen sopivine asusteineen käytettäväksi juhlallisissa tilaisuuksissa. Ylioppilaslakkimuoti on hiukan vaihdellut eri vuosikymmeninä. Vuonna 1967 oli muotia ostaa melko pienikokoinen lakki, joka näytti ja tuntui myöhemmin liian pieneltä - varsinkin vuosina, jolloin pitkät tukat olivat muotia.
Koulun juhlasalissa pidettiin toukokuun lopussa lakkiaisjuhla, johon uudet ylioppilaat saivat kutsua myös vanhempansa. Rehtori luki koulun kaikkien uusien ylioppilaiden nimet luokittain aakkosjärjesteyksessä ja taisi myös mainita, kuinka monta puoltoääntä kukin oli ylioppilaskirjoituksissa saanut. Sitä mukaa uudet ylioppilaat kävelivät salin eteen lakki kädessä. Lopuksi kaikki laittoivat rivissä seisten lakin päähänsä samanaikaisesti. Juhlan jälkeen otettiin vielä koulun portilla yhteiskuva erikseen kunkin rinnakkaisluokan uusista ylioppilaista. Liitän sen kuvan tämän artikkelin loppuun. Ihmeellistä, että kukaan ei ole tarjonnut minulle juhlasalissa otettua kuvaa lakituksesta.
Koululta sitten mentiin kotiin "juhlimaan". Rappukäytävässä samassa rapussa alemmassa kerroksessa asuva leskirouva, joka oli pienipalkkainen tehdasompelija, halasi minua rappukäytävässä ja antoi lahjaksi rahasumman, joka oli hänen päiväpalkkansa suuruinen. Meillä kotona oli lähinnä surujuhlatunnelma. Isäni Lahdessa asuva sisar oli soittanut äitini Lahdessa asuvalle (kasvattiperheen) sisarelle ja ilmoittanut: "Ei Timo kirjoittanutkaan kuutta ällää!". Se tuntui isääkin vaivaavan, että kirjoitin vain viisi ällää.
Samana iltana oli vielä uusien ylioppilaiden iltajuhla Dipolissa. Sinne en mennyt, mutta en kertonut sitä edes kotona. Vietin sen ajan yksin juhlavaatteissa Kaivopuiston rannassa. Tuskin juhlapaikalla kukaan huomasi, etten ollut siellä. Seuraavina päivinä piti vielä käydä valokuvaamossa otattamassa virallinen ylioppilaskuva ja lähettää se julkaistavaksi "Spes Patriae"-kirjassa. Se oli vuosittain ilmestyvä A4-kokoinen kovakantinen kirja, jossa oli koko Suomesta kaikkien uusien ylioppilaiden kuvat. Se näyttää ilmestyneen viimeisen kerran vuonna 2016.
Alla olevat kuvat muuttuvat klikkaamalla isokokoisiksi. Vasemman puoleinen on otettu lakkiaispäivänä koulun portilla. Siinä luokkamme VIII B eli 8b (1966-67) oli viimeisen kerran kaikki yhdessä. Siitä sitten jokainen lähti kotiinsa. Oikean puoleinen on myöhemmästä iltajuhlasta Dipolista.
© Copyright: Timo Ahjos 2020. Kaikki oikeudet pidätetään.
