Porthania, sali PIII
©Timo Ahjos
Laadittu 27.8.2020
Liittyy blogiin tahjos.blogspot.com
Vaikka suoritin tutkinnon Helsingin yliopistossa pääaineena matematiikka, kukaan matematiikan professori tai muu opettaja ei tullut niin läheiseksi, että olisi tuntenut minut nimeltä. En voi siis sanoa, kuten ulkomailla on tapana, että "opiskelin matematiikkaa Helsingin yliopistossa professori N.N.:n oppilaana". Osittain se tietysti johtui yliopiston suuruudesta, mutta myös opetustavoista.
Vain yksi fysiikan opettaja, FT Leena Lahti, jäi mieleeni, koska en pitänyt hänen luennoistaan. Hänen luentonsa olivat mielestäni liian minä-keskeisiä. Olin siellä opiskelemassa luonnontiedettä enkä ollut kauhean kiinnostunut siitä, kuinka hän arvostelee kokeita tai muista hänen henkilökohtaisista preferensseistään. Kuulemani mukaan hän kuoli hyvin nuorena aivoverenvuotoon. Muista fysiikan opettajista en muista mitään.
Opettajat olivat ihan mukavia ja varsinkin yksi assistentti, jolla oli vitsejäkin. Yhden opettajan muistan nimeltäkin, hän oli Lauri Fontell. Helsingin Sanomien muistokirjoituksessa 20.5.2011 hänestä kerrotaan mm.: "Merkittävin rooli hänellä oli 1970 perustetun ATK-instituutin rehtorina 1974-2000. Hän johti määrätietoisesti ammatillisen tietojenkäsittelyn koulutuksen kehittämistä maassamme. Sen tuloksena syntyi työelämässä arvostettu datanomin tutkinto." Ellet ole Hesarin tilaaja, voit lukea artikkelin kopion tästä linkistä
Yliopiston lehtori Matti Liedes oli erikoistunut otantateoriaan ja suoritin hänelle sen cumlaude-kurssin. Siihen aikaan juttelin usein tilastotieteestäkin minua kaksi vuotta vanhemman Yrjö Vartian kanssa, joka suoritti luonnontieteen kandidaatin tutkinnon matematiikassa samana vuonna kuin minäkin (1968), vaihtoi sitten pääaineekseen tilastotieteen ja valmistui valtiotieteen kandidaatiksi samana vuonna kuin minä valmistuin filosofian kandidaatiksi (1971). Yrjö Vartia oli sittemmin mm. tilastotieteen professorina Helsingin Kauppakorkeakoulussa vuosina 1986-87 ja Helsingin yliopiston kansantaloustieteen professorina vuodesta 1987 eläkkeelle jäämiseensä saakka. (Lähde: Wikipedia).
Tilastotieteen opettajista parhaiten jäi mieleeni professori Seppo Mustonen. Olin hänen pitämässä tilastotieteen laudatur-seminaarissa syksyn 1970 ja puoliväliin kevättä 1971, jolloin valmistuin filosofian kandidaatiksi, lopetin yliopistolla ja menin Kansaan työhön. Seppo Mustonenkin oli ollut Kansassa työssä nuorena matemaatikkona saman aktuaari Erkki Nurmisen alaisena, joka minutkin sinne palkkasi. Nurminen kertoi tavallaan parittaneensa Seppo Mustosen ja tytön, josta tuli sitten rouva Mustonen, laittamalla heidät istumaan vastakkain kahden työhuoneen välisen suuren ikkunan molemmin puolin. Siinä toisiaan päivät pitkät lasin läpi katsellessaan he olivat rakastuneet ja menivät naimisiin. Heille syntyi kaksi musikaalisesti lahjakasta lasta, joista varsinkin vuonna 1967 syntynyt pianisti-säveltäjä Olli Mustonen on hyvin kuuluisa.
Seppo Mustonen oli yliopiston professoreista ainoa, joka olisi siihen aikaan ehkä saattanut muistaa nimeni, jos olisimme jossakin tavanneet. Hän oli opettajana kaikin puolin mukava. Mutta hän olikin valtiotieteellisen tiedekunnan professori eikä filosofisen, missä minä olin kirjoilla.
Ilmeisesti kaikki matematiikan cumlaude-luennot pidettiin Porthanian salissa PIII, joka oli tällainen:
Sen vieressä oli samanlainen sali PII, joka oli yleensä oikeustieteellisen tiedekunnan käytössä. Molempiin saleihin opiskelijat tulivat salin takaseinässä olevasta isosta ovesta. Niiden välissä oli käytävällä ovi kapeaan portaikkoon, jota pitkin luennoitsija meni raput alas ja tuli saliin suoraan kateederille. Kuvassa se alaovi ei erotu, mutta ruskean paneelin etuosassa on ovi, jota luennoitsijat ja mahdolliset muut esiintyjät käyttivät. Jotkut luennoitsijat edellyttivät, että opiskelijat nousevat seisomaan, kun hän tulee saliin.
Matematiikan cumlaude- ja laudatur-luennot pidettiin pienemmissä luokkahuone-tyyppisissä saleissa, joita oli Töölönkatu 11:ssa. Matematiikan laitos sijaitsi Porthaniassa jossakin yläkerroksessa, ehkä viidennessä. Sielläkin oli yksi tasalattiainen luentosali, johon mahtui noin 40-50 henkeä. Lisäksi siellä oli professorien huoneet, kirjasto ja toimisto. Laskuharjoituksia pidettiin Kruununhaassa Kirkkokadulla ja Vironkadulla vanhoissa taloissa, joissa oli luokkahuoneita.
Matematiikan luentojen kulku oli yleensä sellainen, että luennoitsija kirjoitti omista muistiinpanoistaan opettamansa asian liitutaululle kertoen samalla koko ajan, mitä hän kirjoittaa ja välillä myös perustellen sitä. Opiskelijat kopioivat sen saman sitä mukaa omiin vihkoihinsa. Monista peruskursseista oli myös ostettavissa moniste, jossa oli jo samat asiat valmiiksi kirjoitettuina. Mitään projektoria salissa ei käytetty. Luennoitsija ei koskaan kysynyt kuulijoilta mitään, vaan kuulijat todellakin vain kuuntelivat ja yrittivät olla sen näköisiä kuin ymmärtäisivät, mitä luennoitsija selittää.
Joillakin luennoitsijoilla oli kyky kommunikoida kuulijoiden kanssa kuin esiintyvä taiteilija - ja saada kuulijat kiinnostumaan tai jopa innostumaan - vaikka kommunikaatio olikin vain yksisuuntaista. Jotkut matemaatikot kuitenkin vain keskittyivät muistiinpanoihinsa, niiden lukemiseen ja kopioimiseen liitutaululle ilman, että juurikaan edes katsoivat yleisöään.
Ylivoimaisesti valovoimaisin, karismaattisin ja innostavin matemaatikko oli akateemikko Rolf Nevanlinna. Hän oli minun opiskeluaikana jo eläkkeellä yliopiston viroista (professori, rehtori, kansleri), mutta piti siellä kerran Studia Generalia -luennon matematiikasta ja geometrian peruskurssin. Hän oli sitä mieltä, että jokaiselle opettajalle on tärkeätä antaa myös alkeisopetusta. Minäkin kävin ihan uteliaisuudesta sen geometrian kurssin luennoilla, vaikka se ei mitenkään liittynyt arvosanaopintoihini. Olin myös Limeksen lauantaikahvilla silloin, kun Rolf Nevanlinna oli siellä vieraana. Käytän tässä koko ajan hänen etunimeään, koska myös Rolfin vanhempi veli Frithiof oli matemaatikko, joka toimi vakuutusyhtiöiden Salama ja Pohjola ylimatemaatikkona eli aktuaarina, mutta myös matematiikan professorina Helsingin yliopistossa 1950-62. Häntä en koskaan nähnyt.
Matematiikan laitoksen esimies oli minun opiskeluaikana professori Olli Lehto. Tavallaan hän ansioitui matemaatikkona samoissa asioissa kuin Rolf Nevanlinna, mutta oli muuten tämän täydellinen vastakohta. Lehto oli opiskellut Rolf Nevanlinnan oppilaana ja Nevanlinna oli järjestänyt hänelle nuorena stipendin Zürichiin. Lehdon erikoistumisala matematiikassa oli sama kuin Nevanlinnan ja hänestäkin tuli yliopiston rehtori ja kansleri sekä akateemikko. Hän julkaisi vielä kirjan Rolf Nevanlinnasta. Mutta minun ikäisen ja tasoisen opiskelijan näkökulmasta katsoen hänestä puuttui kaikki Nevanlinnan hyvät ominaisuudet. Hän ei pitänyt alkeiskursseja, mutta yhden hänen pitämän laudatur-kurssin kuuntelin. En pitänyt sitä lainkaan innostavana. Hän on kuitenkin opettanut yli sadassa yliopistossa eri puolilla maailmaa. (Lähde: Wikipedia).
Professori Lauri Myrberg oli matematiikan professori Pekka Juhana Myrbergin poika ja oppilas. Lauri Myrberg oli yliopiston matematiikan laitoksella hahmo, jonka minun tasoiset opiskelijat näkivät usein. Hän oli sen laitoksen aktiivinen kehittäjä. Hän oli myös ylioppilastutkintolautakunnan pitkäaikainen jäsen ja puheenjohtaja, joten hänellä oli hyvä kosketus koulumaailmaan. Wikipedian mukaan hän antoi opettajien koulutukselle ainakin yhtä suuren painoarvon kuin tutkijoiden koulutukselle. Kun joku opiskelija kysyi kerran häneltä neuvoa, mistä matematiikan kursseista olisi eniten hyötyä käytännön elämässä, hän vastasi, että hän on ollut koko ikänsä vain koulussa eikä tunne "käytännön elämää". Itse en ollut millään Myrbergin luennoilla, mutta olen hakenut häneltä matematiikan cumlaude-merkinnän 18.1.1969.
Gustav Elfving oli nuorin kasvitieteen professori Fredrik Elfvingin neljästä lapsesta. Hänellä oli varsinaisesti matematiikan ruotsinkielisen professorin virka, mutta koska hän oli irtautunut muiden suomalaisten professorien edustamasta funktioanalyyttisestä suuntauksesta ja ryhtynyt tutkimaan stokastikkaa ja peliteoriaa, hänestä tuli tavallaan kaikkien todennäköisyyslaskentaan perustuvien aineiden pääopettaja. Siksi minäkin suoritin hänelle LuK-tutkintoon vaadittavan ainekirjoituksen, vaikka se oli suomenkielinen. Hän antoi minulle pro gradu -tutkielman aiheen ja hyväksyi sen, samoin kuin stokastiikan laudatur-kurssin suorituksen. Hän merkitsi myös opintokirjaani sovelletun matematiikan laudaturin suoritetuksi stokastiikan linjalla.
Edellä kertomissani asioissa jouduin asioimaan professori Elfvingin huoneessa monta kertaa. Siellä käynnit eivät olleet minulle kovin mieluisia. Hän vaikutti etäiseltä ja aristokraattiselta, mitä korosti se, että hänellä oli aina puku päällä ja rusetti kaulassa. Hän oli kyllä ystävällinen, mutta hyvin lyhytsanainen. Luk-aine ja pro gradu edellyttivät kyllä vain kaksi käyntiä professorin luona: Ensimmäisellä käynnillä hän antoi sen aiheen. Toisella käynnillä hän sanoi muutaman sanan tehdyn työn laadusta ja kirjoitti hyväksymismerkinnän opintokirjaan. Mitään sen laajempaa ohjausta niiden tekoon ei liittynyt.
Myös Olli Lokki oli professorin poika, mutta hänen isänsä ei ollut matemaatikko vaan historioitsija. Olli Lokki oli Teknillisen korkeakoulun sovelletun matematiikan professori, mutta hän piti myös yliopistolla luentoja, joita minäkin kävin kuuntelemassa. Suoritin hänen pitämänsä matematiikan laudatur-kurssin "Stokastiset prosessit". Ne luennot pidettiin Töölönkatu 11:ssa melko pienessä luokkahuoneessa eikä luennoilla ollut kovin monta kuulijaa. Lokki yritti ehkä saada hiukan keskusteluakin aikaan, mutta opiskelijat eivät vastanneet mitään, kun hän heitti jonkin kysymyksen. Hän oli käynyt pääsiäisenä Ruotsissa ja kertoi tyytyväisenä havainneensa, että sikäläisetkin kollegat olivat todenneet operaatiotutkimuksen hienoilla matemaattisilla menetelmillä saatavan usein triviaaleja tuloksia, jotka löytyisivät intuitiollakin. Esimerkkinä hän mainitsi sen, että keskimääräinen jonotusaika postissa on lyhimmillään silloin, jos on vain yksi jono sen sijaan, että jokaiselle virkailijalle olisi eri jono. Katso: Olli Lokin muistokirjoitus Helsingin Sanomissa, julkaistu 15.3.1994. Koska tuo linkki avautunee vieläkin vain Hesarin tilaajille, kopioin sen sisällän tähän.
Jussi Väisälän isä Kalle Väisälä oli matematiikan professori ja isän veli Vilho meteorologi, joka perusti perusti Vaisala Oyj -yhtiön. Isän toinen veli Yrjö oli geodeetti ja tähtitieteilijä. Viimeksi mainitun on kerrottu hioneen vähätöisinä työpäivinä kaukoputken linssejä käsiensä välissä. Kuuntelin Jussi Väisälän kaksi luentosarjaa ja suoritin hänelle "Diffis kolmosen", josta kerron myöhemmin. Se oli matematiikan laudaturissa ainakin yleisellä ja stokastiikan linjalla pakollinen peruskurssi, josta kuulemma vain 5% oppilaista pääsi läpi. Jussi Väisälästä sain hyvin myönteisen käsityksen, johon saattoi kyllä vaikuttaa se, että tiesin hänen kuuluvan hyvin menestyvän yrityksen omistajasukuun. Ajattelin, että hän on ehkä yliopiston matematiikan opettajista ainoa, joka ymmärtää yritystoimintaa.
Filosofian tohtori Esko (Kustavi) Kaila
Kuuntelin toisen opintovuoteni keväällä (1969) FT Esko Kailan luentosarjan vakuutusmatematiikasta. Tein siitä hyvät muistiinpanot, joista minulle oli paljon hyötyä myöhemmin työelämässä. En kuitenkaan vielä sinä keväänä yrittänytkään suorittaa sitä kurssia. Kailaa voisi sanoa "vanhan ajan herrasmieheksi". Hän oli luennoilla aina pukeutunut ns. lounaspukuun, johon kuului vaalean harmaat liituraitaiset housut sekä musta takki ja liivi. Luennot pidettiin Pothaniassa matematiikan laitoksen luentosalissa. Opiskelijoiden piti nousta seisomaan, kun hän saapui luokkaan. Sitten hän tuijotti meitä siten, että suu oli tiukastai kiinni ja mahdollisimman paljon ilmaa pullistettuna ylähuulen ja hampaiden välissä, kunnes antoi luvan istua. Hän oli syntynyt vuonna 1912 ja toimi vuodesta 1940 alkaen Keskinäisen henkivakuutusyhtiö Salaman ylimatemaatikkona. Yhdessä vaiheessa hän totesi jotenkin tähän tapaan: "Tulette vielä näkemään, kuinka vähällä tietämyksellä asioita käytännössä johdetaan." Luulin sillloin, että hän vie meidät Salamaan tutustumiskäynnille, mutta siitä ei ollut kysymys.
Filosofian maisteri Håkan Simberg
Håkan Simberg oli johtaja Teollisuusvakuutus-yhtiössä. Hän piti vakuutusmatematiikan luentosarjan Kailan jälkeen seuraavana vuonna. Hänen urastaan kerrotaan Helsingin Sanomissa marraskuussa 2007 julkaistussa muistokirjoituksessa. (Ellet ole Hesarin tilaaja, voit lukea sen kopion tästä.) Siinä mainittu Simbergin tekemä terästeos "Tesseraktin varjo" on esitelty tarkemmin Helsingin taidemuseon (HAM) sivulla https://www.hamhelsinki.fi/sculpture/tesseraktin-varjo-hakan-simberg/. Helsingin Sanomat julkaisi jo 30.5.2004 artikkelin "Håkan Simbergille Kulosaari on tuttujen perheiden asuinpaikka - Vanha saarelainen kiersi lapsuuden paikat kirjaa varten". Vain tilaajille avautuva linkki tuohon artikkeliin: www.hs.fi/kaupunki/art-2000004227415.html Kopioin sen artikkelin tekstin tähän.
Kuuntelin vakuuutusmatematiikan laudatur-kurssin ensin Kailan luennoimana ja toisena vuonna uudelleen Simbergin luennoimana, jolloin myös suoritin sen. Simberg vaikutti ihmisenä enemmän "läsnäolevalta" ja helpommin lähestyttävältä kuin matematiikan luennoitsijat yleensä. Kun myöhemmin liityin Suomen aktuaariyhdistykseen, hän toivotti minut tervetulleeksi lämpimällä kädenpuristuksella. Ensimmäisen aktuaarikonferenssini yhteydessä vuonna 1976 Washingtonissa kävin Simbergin kanssa kahdestaan katsomassa eräitä nähtävyyksiä. Hän oli minua 29 vuotta vanhempi.
Filosofian tohtori Erkki Pesonen
Erkki Pesonen oli tuohon aikaan Sosiaali- ja terveysministeriön vakuutusosaston päällikkö eli Suomen korkein vakuutusvalvontaviranomainen. Hän piti yliopistossa riskiteorian kurssin, joka oli yksi vaihtoehtoisista matematiikan laudatur-kursseista. Kurssi perustui kirjaan "Beard - Pentikäinen - Pesonen: Risk Theory", jossa käsiteltiin vakuutusyhtiön kokonaisriskiä ja konkurssin todennäköisyyttä matemaattisesti. Luennoitsijana Pesosella ei ollut mitään kosketusta yleisöönsä. Hän ei tiennyt, mitkä asiat olivat sen ajan opiskelijoille opintojen siinä vaiheessa tuttuja ja mitkä eivät. Se heidän kirjansa tuntui olevan eri vuosikymmeneltä kuin amerikkalaiset matematiikan kirjat, joita olin ostanut.
Kun olin saanut professori Elfvingiltä pro gradu -tutkielmaan aiheeksi "Painotettu Poisson-prosessi", jota oli sovellettu mm. vakuutusalalla, hän pyysi Pesosen graduni tarkastajaksi. Siitä oli minulle myöhemmin hyötyä, kun Pesosesta tuli Kansa-yhtiöiden toimitusjohtaja syksyllä 1973. Minä olin työskennellyt Kansassa jo maaliskuusta 1971 alkaen. Vaikka en tavannut Pesosta gradun teon yhteydessä, olin kuitenkin päässyt sen kautta hänen alitajuntaansa ikäänkuin jollakin tavalla tutuksi. Hän kutsui minut Kansassa melko pian lähipiiriinsä ja hän olikin sitten lähin esimieheni 12 vuoden ajan.
Muista luennoitsijoista minulle jäi vain sellainen muistijälki, että kun näen sukunimen opintokirjassani, useimmista muistan, minkä näköinen ja oloinen henkilö hän silloin oli.
Laskuharjoitukset pidettiin assistenttien johdolla. Heistä mieleeni jäi vain (linkki:) Ilkka Niiniluoto, joka on minua vain kaksi vuotta vanhempi. Hän osasi selittää vaikeat asiat helppotajuisesti ja antaa samalla niille merkityksen. Hän tuli sittemmin minulle näöltä tutuksi monessa muussakin yhteydessä, muun muassa elokuvakerhojen yleisön joukossa, filosofian luennoilla ja Varusmiesliiton perustamiskokouksen puheenjohtajana. Opiskelijoiden keskuudessa hänet tunnettiin nimellä "Igor", ehkä venäläistyylisestä parrasta johtuen.
Professori Jaakko Hintikasta kerroin jo aiemmassa artikkelissa kohdassa "Filosofia". Kerran olin kuulemassa hänen esitelmäänsä - siis ei luentoa vaan esitelmää - yliopiston suuressa juhlasalissa. Tilaisuuden avasi joku muu, joka ensin esitteli Hintikan hänen ansioitaan kovasti ylistäen. Hintikka aloitti oman osuutensa sanoen, että käsiteltävän aiheen mielenkiintoisuus sivuuttaa pian esittäjään kohdistuvan mielenkiinnon. Sitten hän otti esille nipun A5-kokoisia papereita, joille hän oli kirjoittanut muistiinpanonsa. Pian hän huomasi paperien menneen sekaisin ja alkoi järjestellä niitä. Sitä kesti aika kauan. Se oli erittäin kiusallista sekä hänelle itselleen että koko yleisölle.
Konepiirustus oli Teknillisessä korkeakoulussa kaikkien opintosuuntien opiskelijoille pakollinen ensimmäisen vuoden kurssi. Sitä piti mies, joka johti päätyönään saunan kiukaita valmistavaa yritystä. Opettajana hänelle oli tullut sellainen hauskan miehen maine, että minäkin menin kerran hänen luennolleen. Minua kiinnosti myös nähdä sisältä TKK:n Otaniemessä oleva uusi päärakennus, jonka arkkitehtuuria silloin kovasti kehuttiin. Luentoreissu ei tuottanut pettymystä.
Sillä luennolla hän puhui harpeista. Hän laittoi projektorin päälle ensin sellaisen harpin, millä piirretään oikein pienet ympyrät. Yleisö näki sen suurella valkokankaalla. Sitten hän näytti toisen harpin, jolla piirretään hiukan suuremmat ympyrät. Seuraavaksi hän laittoi projektorin päälle suurikokoisen, mutta vielä saman muotoisen harpin, jolla voi piirtää ympyrän, jonka säde on noin 20 cm. Kun tarvitaan vielä isompaa ympyrää, käytetään hänen seuraavaksi näyttämäänsä harppia, jossa on vaakasuoran tangon toisessa päässä liikuteltava piikin kiinnike ja toisessa päässä liikuteltava kynän pidike. Jos sitten tarvitaan oikein ison ympyrän kaarta, vaakasuora tanko vaihdetaan pidempään. Hän liikutti projektorin päällä käsiään siten, että katsojista näytti kuin se tanko olisi ollut 2 metrin pituinen, vaikka se oli todellisuudessa vain alle puoli metriä. Lopuksi hän mainosti hiukan oman firmansa kiukaita ja sanoi, että niiden etupellin kaarevuus on tehty sellaisella harpilla.
Matematiikan laskuharjoitukset pidettiin siten, että tilaisuuden alussa jokainen kirjoitti luokassa kiertävään paperiin uudelle riville oman nimensä ja merkitsi sarakkeita ruksaamalla, mitkä harjoitukset hän oli tehnyt. Eräällä tunnilla istuin luokan toisella rivillä ja etuviistossa edessäni istui opiskelija nimeltään Björn-Eric Svensson. Jossakin vaiheessa harjoitusta johtava assistentti pyysi, että seuraavan tehtävän ratkaisun esittäisi Sven-Eric Björnsson. Mitään ei tapahtunut. Assistentti sanoi nimen vielä toiseen kertaan. Sitten assistentti arveli, että ehkä on jo poistunut, ja alkoi katsoa paperista jonkun toisen nimen. Silloin hän vasta huomasi, että nimi onkin Svensson. Vasta sen kuultuaan Svensson tajusi, että hänestä on kysymys. Minä oli arvannut sen jo paljon aiemmin ja ihmettelin, miksei Svensson reagoinut mitenkään.
Paluu blogin tahjos.blogspot.com sivulle 1960-LUVULTA.
© Copyright: Timo Ahjos 2020. Kaikki oikeudet pidätetään.