©Timo Ahjos
Laadittu 19.8.2021
Liittyy blogiin tahjos.blogspot.com

 

Timo Ahjos muistelee ...

Rannikkolaivurikurssi ja veneilyhaaveet

Kevättalvella 1969, kun asuin Hietaniemenkadulla Domus Academica -opiskelija-asuntolassa, näin jollakin ilmoitustaululla ilmoituksen, että siinä lähellä "Hankenilla" (Ruotsalaisessa kauppakorkeakoulussa) alkaa suomenkielinen saaristo- ja rannikkolaivurikurssi. Ilmoittauduin sinne ja kävin molemmat kurssit. Ne oli organisoitu siten, että rannikkolaivurikurssin puolivälissä oli koe niille, jotka halusivat suorittaa vain saaristolaivurin tutkinnon. He lopettivat kurssin siinä vaiheessa. Sen jälkeen opiskeltiin lähinnä kartan ja kompassin käyttöä eli "maantieteellistä merenkulkuoppia".

Kurssin piti merikapteeni, joka oli ehkä jo eläkkeellä. Hän kysyi aluksi, miksi kukin oli sille kurssille tullut. Siellä oli sellaisia kuin minä, joilla "ei ollut ruuhtakaan rannalla". Jotkut kertoivat aikovansa ostaa veneen jo alkavaksi kesäksi. Yksi mies, joka oli siellä melkein aikuisen tyttärensä kanssa, kertoi, että heillä on kyllä veneessä palkattu miehistö, mutta on kiinnostavaa itsekin vähän ymmärtää, kuinka he toimivat.

Työparini Leo Lindblom ja muuta hauskaa

Siinä salissa oli kalustona pöytiä, joille merikartta mahtui. Kurssilla käytettiin tietynlaista harjoitusmerikarttaa, nimeltään "Carta Marina". Jokaisen pöydän ääressä oli kaksi tuolia. Koko kurssin ajan työskenneltiin saman työparin kanssa. Minun työparikseni sattui Leo Lindblom, joka oli tunnettu show-mies ja esiintyi sellaisena myös kurssimme aikana. Hänellä oli jo 1940-luvulla perustettu yleisesti tunnettu "Leo Lindblomin tanssiorkesteri". Siitä ja hänen muusta toiminnastaan kerrotaan sivulla https://fi.wikipedia.org/wiki/Leo_Lindblom. Kurssimme aikana hänet tunnettiin myös hypnologina, joka kirjoitti naistenlehtiin artikkeleita hypnoosista. Kun kurssilla opetettiin, että tietyissä tilanteissa kartalta otettuun kompassisuuntaan pitää lisätä tai siitä pitää vähentää jokin määrä asteita, hän keksi niihin tilanteisiin erilaisia muistisääntöjä, joita hän sitten esitteli kurssilaisille huumorilla höystettynä kokeneen esiintyjän rutiinilla.

Kurssilaiset saivat myös esittää kysymyksiä kouluttajan vastattaviksi. Eräs rouva kertoi nähneensä pääsiäisenä meren rannalla kävellessään jäänmurtajan. Hän oli kirjoittanut muistiin, minkälainen merkki, valo tai lippu siinä oli, ja kysyi kouluttajalta, mitä se tarkoitti. Kouluttaja vastasi sen tarkoittaneen, että se on jäänmurtaja. Sali hörähti nauramaan! — Joku kysyi, saako alusta ohjata alkoholin vaikutuksen alaisena. Kouluttaja vastasi, että jos on oikein kova myrsky, ei sitä kukaan kestä selvin päin.

Loppukoe

Kurssin loppukoe pidettiin samassa salissa. Kun se kesti ehkä 4 tuntia ja salissa oli huono ilmanvaihto, salin isoa ikkunaa pidettiin auki. Ulkona satoi vettä ja sitä tuli toisinaan avoimesta ikkunasta myös saliin sisälle. Siitä riitti vitsailua, että sellaista se navigointi on käytännössä. Kokeen aikana sai käydä vessassa tai Hankenin kahvilasta ostamassa virvokkeita. Monenlaista vitsiä kovasta merenkäynnistä siinäkin heitettiin, kun joku tuli tarjotin kädessä saliin ja horjahti kävellessään.

Rannikkolaivurikurssiin tai -tutkintoon ei sinänsä kuulu mitään ohjelmaa luokkahuoneen ulkopuolella, mutta meille järjestettiin iltaristeily, johon osallistuminen oli vapaaehtoista. Se tehtiin merellä Helsingin edustalla suurella veneellä, johon kaikki halukkaat mahtuivat mukaan. Risteily tehtiin niin myöhään illalla, että oli jo pimeä. Sen keskeinen tarkoitus oli nimittäin näyttää meille, minkälaisilta kurssilla opetetut valot todellisuudessa näyttävät. Se olikin yllättävää. Matkustalaivojen hyttien ja ravintoloiden ikkunoista näkyy vaikka kuinka paljon valkoista valoa ja laivasta muutenkin näkee, mihin suuntaan se on menossa, ilman että tarvitsee löytää pientä punaista tai vihreää valoa, joka ilmaisee aluksen kulkusuunnan. Mutta jokin muuntyyppinen suurikin alus voi olla pelottavan pimeä. Niistä ja veneistä näkyy usein vain pienet viralliset valot.

Liitän tähän kopion saamastani todistuksesta. Siinä oli vain kaksi mahdollista arvosanaa: hyvä tai kiitettävä. Perustelun mukaan tutkinto on niin vaikea, että jokainen, joka siitä selviää, on vähintään hyvä. Todistuksen mukaan suoritin siis tutkinnon maantieteellisessä merenkulkuopissa ja siihen nojautuen Suomen Navigaatioliiton Tutkintolautakunta antoi minulle rannikkolaivurin nimen ja arvon 23.5.1969. Rannikkolaivurikurssi ei sisällä lainkaan veneen käsittelyä, vaan sitä varten on erilaisia kuljettajakursseja ja -tutkintoja.

Rannikkolaivurin diplomi

Kurssin jälkeinen veneilyharrastukseni

Meillä oli siihen aikaan ja vielä 40 vuotta siitä eteenpäin perintönä saatu loma-asuntokiinteistö Lahden lähellä Isosaaressa. Sieltä olisi päässyt veneellä mm. Lahteen, Enonsaareen, Messilään, Hollolan keskustaan, Vääksyyn, Vääksyn kanavan kautta Päijänteelle ja siellä edelleen Jyväskylään saakka. Minulla oli monta vuosikymmentä sellainen ajatus, että ostan sinne veneen, jos suvustamme joku ilmaisee oma-aloitteisesti kiinnostusta veneen pitoa kohtaan. Sinne saareen olisi pitänyt rakentaa veneelle talvisäilytyspaikka ja laituria pidentää niin, että veneeseen pääsee laiturilta. Olisin ollut valmis maksamaan kaikki kustannukset, mutta en halunnut, että joutuisin lisäksi tekemään kaikki veneen pidon vaatimat työt.

Venevaihtoehtoina harkitsin toisaalta jonkin kokoista alumiinista kotimaista Busteria sopivasti katettuna. Toisena houkuttelevana vaihtoehtona harkitsin sellaista matkavenettä, jossa voisi yöpyäkin. Noita seurasin kymmeniä vuosia mm. käymällä venemessuilla ja lukemalla Vene-lehteä.

Kerran näin "uivassa venenäyttelyssä" amerikkalaisen avoimen alumiiniveneen, jossa oli pehmeä kokolattiamatto ja sen etuosassa keskellä venettä tavallisen konttorituolin näköinen tuoli. Tuolissa oli paksu pyörä jalka. Tuoli oli pyörivä, mutta ei siirrettävissä. Tuolin jalassa näkyi hopeanvärinen tarra, jossa oli mustaa tekstiä. Minua kiinnosti tietää, mitä siinä tarrassa lukee. Menin mahalleni kokolattiamatolle, jolloin pystyin lukemaan sen tekstin. Se oli englannin kielinen enkä muista tarkkaan sen sanamuotoa, mutta siinä kiellettiin istumasta siinä tuolissa veneen liikkuessa, koska siitä voi pudota veteen, mikä voi aiheuttaa kuoleman tai vakavan loukkaantumisen.

PS: Vuonna 1969, jolloin tuon kurssin kävin, isäni oli vielä elossa, ja keskustelin kurssista myös hänen kanssaan. Hän tunsi opiskeluparini Leo Lindblomin lempinimellä "Lepa". Lepa oli 15 vuotta isääni nuorempi. En nyt muista, missä he olivat tutustuneet.

© Copyright: Timo Ahjos 2021. Kaikki oikeudet pidätetään.