Asuntoni sijainti
Roihuvuorentie 30 sijaínti ostoskeskuksen vieressä kirkkoa vastapäätä
©Timo Ahjos
Laadittu 30.10.2020
Liittyy blogiin tahjos.blogspot.com
Asumisoikeuteni Domus Academicassa päättyi kevätlukukauden 1971 lopussa, koska olin silloin suorittanut "ylemmän akateemisen loppututkinnon" eli valmistunut filosofian kandidaatiksi ja maisteriksi. Ensimmäiseksi työsuhdeasunnoksi minulle tarjottiin yksiötä Kansan omistamassa isossa kerrostalossa Topeliuksenkadun ja Eino Leinon kadun kulmassa, ensimmäisessä kerroksessa. Kävin sitä katsomassa, kun edellinen vuokralainen asui siellä vielä. Hän oli laittanut ikkunaruutujen väliin ikkunan puoliväliin saakka ylttävät valkoiset muovilevyt, etteivät jalankulkijat näe ikkunasta sisään. Ikkunat olivat Eino Leinon kadun puolella, bussipysäkin kohdalla. Bussin ikkunasta näki muovilevyjen ylitse asuntoon, mutta hän ei välittänyt siitä, koska bussimatkustajilla ei ollut tilaisuutta jäädä siihen pidemmäksi aikaa katselemaan. Hän kertoi, että Messuhallin putkasta vapautuneet rantajuopot kävelevät siitä ohitse kohti rantaa. En ottanut sitä asuntoa vaan jäin odottamaan seuraavaa tarjousta.
Seuraavaksi minulle tarjottiin 22 neliömetrin yksiötä Roihuvuoresta, osoitteesta Roihuvuorentie 30. Se on kirkkoa vastapäätä ostoskeskuksen viereinen korkea kerrostalo, jonka ensimmäisessä kerroksessa oli posti ja pari liikettä. Kansan pääkonttorissa työskennellyt isännöitsijä Felix Pääsukene kutsui minut huoneeseensa keskustelemaan siitä. (Pääsukene on virolainen nimi ja tarkoittaa pääskystä, mutta työnsä vuoksi häntä kutsuttiin myös lempinimellä Pääsulake.) Ilmoitin heti ottavani sen asunnon siellä käymättä. Silloin hän soitti Roihuvuoren Lämpö Oy:n isännöitsijä Lönnqvistille, jonka luona minun piti käydä tekemässä vuokrasopimus. Isännöitsijä Lönnqvist käski Pääsukenen kysyä minulta, uskallanko mennä siihen taloon asumaan, kun se on täynnä nuoria tyttöjä. Sanoin yrittäväni. Paljon myöhemmin, kun jo asuin siellä, ovikelloa soitti kerran nuori mies, joka oli myymässä jotakin. Kun avasin oven, hän vaikutti kovin hämmästyneeltä ja kysyi "Asut'sä täällä???" Minä kysyin hämmästyneenä, tunnemmeko me toisemme. Hän vastasi luulleensa, "että tää on joku vanhainkoti". Lähes kaikki asukkaat olivat Elannossa työskenteleviä naisia, isännöitsijä Lönnqistin silmissä nuoria tyttöjä, mutta ovikelloa soittaneen pojan silmissä vanhuksia. Minä oli silloin 23 v.
Roihuvuorentie 30 on Hakan rakentama vuokratalo, jota Kansa ei omistanut, mutta oli sen rakentamisen rahoittanut. Johtaja Finerus oli sopinut, että Kansa saa valita yhden asunnon vuokralaisen. Se asunto oli ensimmäisessä asuinkerroksessa postin yläpuolella lähinnä rappukäytävää oleva asunto. Kun meni sen asunnon ovesta sisään, tuli pieneen eteiseen. Siitä avautui vasemmalle ovi vessaan, jonka takana oli verholla erotettu suihkuhuone. Eteisestä oikealle avautui ovi vaatehuoneseen, jossa oli pitkä vaatetanko ja peremmällä korkea ja oikein tukeva kiinteä hyllykkö. Olohuoneen isosta ikkunasta avautui avara näkymä Roihuvuorentien ylitse kirkon suuntaan. Olohuoneen toisella seinällä oli leveä liukuovi, jonka takana oli olohuoneen pituinen keittokomero. Sen päädyssä oli tiskipöytä ja kaasuliesi. Keskellä oli tila 4 hengen ruokapöydälle. Ikkunaseinällä oli ruokakaappi ja pienen ikkunan alla oli jääkaappi. Asunto oli mielestäni hyvin käytännöllinen.
Kirkon edessä oli Rautatientorilta lähtevän bussin päätepysäkki. Sillä bussilla pääsin kätevästi työhön. Päätepysäkillä sai aina istumapaikan eikä tarvinut ulkona seisten odottaa bussia. Töihin mennessä jäin bussista Sörnäisten rantatiellä ja kävelin siitä Vilhonvuorenkadun mäen ylös Kansaan. Metro oli siihen aikaan vasta rakenteilla. Talon kellarikerroksessa oli sauna, josta sain saunavuoron perjantai-illaksi. Asunto oli minulle siinä elämäntilanteessa joka suhteessa ihanteellinen eikä vuokrakaan ollut kovin korkea. Pystyin maksamaan sen säästöilläni koko varusmiesajaltakin.
Asuntoni sijainti
Roihuvuorentie 30 sijaínti ostoskeskuksen vieressä kirkkoa vastapäätä
Kalusteista
Kun muutin kalustetusta ylioppilasasuntolasta ensimmäiseen työsuhdeasuntoon, jouduin hankkimaan lähes kaikki huonekalut. Minulla oli vain ylioppilaslahjaksi saamani Martelan pyörivä ja keinuva vihreä Kilta-konttorituoli ja joka suuntaan kääntyvä Firmo-pöytävalaisin (tai sen kaltainen).
Sängyn tai pikemminkin vuodesohvan ostin Utopia Oy -nimisestä pienestä liikkeestä, joka toimi Arkadiankadulla Kauppakorkeakoulun raitiovaunupysäkin kohdalla olevan talon kellarissa. Sänky oli 200 x 200 cm kokoisesta oikein paksusta vaahtomuovista sahattu kahdeksi palaksi, jotka oli joka puolelta verhoiltu teddy-kankaalla. Sen tekijät pyysivät saada lainata sen joksikin aikaa Me Naiset -lehden kuvauksiin. He antoivat lehtikuviin mieluummin minulle juuri tehdyn uuden kuin myymälässä olleen näytekappaleen. Tietysti suostuin. He toivat minulle siksi aikaa tavallisen vaahtomuovipatjan, ettei minun tarvinut kovalla lattialla nukkua. Oheiset kuvat on siis otettu juuri siitä minulle tehdystä sängystä ja julkaistu Me Naiset -lehdessä! Kuvissa olevaa tyttöä en tunne. Näissä kuvissa sängyn osat ovat erillään. Jos ne laittoi vierekkäin, niistä muodostui neliön muotoinen parivuode, jonka osat pysyivät hyvin paikallaan.
Tuossa vuodesohvassa ei ollut mitään paikkaa vuodevaatteille. Siksi isäni teetti minulle syntymäpäivälahjaksi alla olevassa kuvassa olevan vuodevaatelaatikon. Se on mallia HKR-HSB eli pienoismalli samannäköisistä laatikoista, joita hänen työpaikallaan tehtiin ulkokäyttöön Helsingin kaupungin rakennusvirastolle (HKR-HSB). Oheisen kuvan otin Malmilla noin 30 vuotta myöhemmin, kun lahjoitin sen sisarelleni. Ostin myös alla olevan kuvan mukaiset pussilakanat. Kuva on tuotepakkauksesta enkä tunne siinä olevaa naista.
Vuodevaatelaatikko mallia HKR-HSB
Jätän lukijan kuviteltaviksi muut hankkimani kalusteet, joita olivat kirjoituspöytä, sen laatikosto, ruokapöytä tuoleineen, rullaverho olohuoneen isoon ikkunaan sekä iso olohuoneen matto. Ostin myös pölynimurin, leivänpaahtimen ja perkolaattori-tyyppisen kahvinkeittimen. Radiona oli tässä vaiheessa vielä Hampurista elokuussa 1966 ostamani matkaradio. Televisiota en muista - ostinko sellaisen jo tähän asuntoon vaiko vasta seuraavaan?
Isä oli rakennuttanut vanhan huvilamme kanssa samalle tontille Lahden lähelle Vesijärven rannalle uuden ajanmukaisen yksikerroksisen kesämökin, jossa oli lattiapinta-alaa 45 neliömetriä ja Wescopir-öljylämmitin. Hän oli itse tehnyt kesällä 1970 betonisen perustan, jonka päälle Pohjois-Pohjanmaalla tehtaassa tehty mökki rakennettiin. Puiset seinäelementit tuotiin paikalle rekka-autolla. Valmistajan miehet kokosivat mökin yhden päivän aikana vuoden pimeimpään aikaan vuoden 1970 marraskuussa. Katon he tekivät "pitkästä tavarasta" (laudoista) ja päällystivät sen kattohuovalla. Uuden mökin valmistumisen jälkeen siinä ja vuonna 1936 valmistuneessa perinteisessä 2-kerroksisessa huvilassa oli yhteensä niin paljon huoneita ja sänkyjä, että hänen koko perheensä lapsineen, näiden puolisoineen ja lapsenlapsineen olisi mahtunut siellä yöpymään.
Isän odotukset uuden mökin perhe-elämää parantavasta vaikutuksesta eivät toteutuneet. Esimerkiksi minä en käynyt yhtään kertaa edes katsomassa sitä uutta mökkiä hänen elinaikanaan, vaikka minua sinne kirjein ja kortein kesällä kutsuttiin. Minulla oli Kansassa koko kesän 1971 paniikinomainen kiire saada tekemäni ja aiemmassa artikkelissa kuvaamani Terle-järjestelmä valmiiksi. Viikonloppuisin en käynyt työpaikalla, mutta olin uupunut enkä jaksanut lähteä Lahteen. Äiti oli siellä monestakin syystä vastahakoisesti. Kun isä oli huomannut, että haaveet eivät toteutuneet, hän sai siellä kesälomansa viimeisenä päivänä sydäninfarktin, mutta ei vielä kuollut siihen. Helsinkiin tultuaan hän kävi Hakaniemen Ympyrätalossa lääkäriasemalla tutkittavana ja lienee jäänyt sairaslomalle, jonka aikana hän kävi kuulemma usein taksilla viinakaupassa. Se lienee ollut silloin vielä kotona samassa yksiössä asuneelle pikkusiskolleni vaikeaa aikaa. Lokakuussa isä joutui sitten Meilahden sairaalaan.
Lokakuun 21. päivänä 1971 näin isäni monen kuukauden jälkeen, kun kävin katsomassa häntä Meilahden sairaalan sydänteho-osastolla. Se oli kamala paikka sairaalan Meilahden Hiltoniksi kutsutun uuden päärakennuksen kellarikerroksessa. Huone oli kuin autotalli. Siellä oli vain pienet ikkunat aivan seinän ylärajassa, huoneessa makasi kolme miestä kytkettyinä monin letkuin ja kaapelein moninaisiin laitteisiin. Isä kertoi, että he ovat kevyen huovan alla alastomina. Sillä käynnillä sain Meilahden sairaalasta hyvin vastenmielisen kuvan ja jäin pohtimaan, onkohan siellä kukaan parantunut, kun se oli niin ankea paikka. Hoidosta isä valitti sitä, että hoitajat ovat liian suurpiirteisiä ja huolimattomia eivätkä noudata täsmällisesti lääkärien määräämiä hoito-ohjeita.
Keskustelumme aikana isä arveli aivan oikein, että se on viimeinen keskustelumme. Siksi hän kertoi minulle eri vuosikymmeniltä erilaisia asioita, jotka olivat jääneet häntä vaivaamaan. Minulta hän toivoi, että sitä huvilakiinteistöä ei koskaan myydä, vaan siitä tehdään Ahjos-suvun yhteenkuuluvuutta vahvistava virkistys- ja kokoontumispaikka. Sen hänelle lupasin. Hänen toiseen pyyntöönsä en katsonut voivani suostua: Hänen omat vaatteensa olivat keskitetyssä säilytyspaikassa, josta ne voisi noutaa kuittia vastaan. Hän pyysi, että hakisin ne sieltä hänelle, koska hän ei itse kehtaa kävellä sisääntuloaulan poikki ilkosillaan. Vaatteet saatuaan hän karkaisi sairaalasta ja menisi sinne kesämökille. Seuraavan päivänä (22.10.1971) sain tietää hänen kuolleen.
Äiti hoiti kaikki isän kuoleman aiheuttamat velvollisuudet siten, että ainakaan minun ei tarvinut tehdä mitään. Isä siunattiin Hietaniemen hautausmaan krematoriossa. Ennen siunaustilaisuutta oli tilaisuus käydä katsomassa häntä krematorion ruumishuoneella. Sinne päästäkseen piti käydä soittamassa samassa kiinteistössä asuvan vahtimestarin ovikelloa ja pyytää häntä avaamaan ovi, osoittamaan arkku ja avaamaan sen kansi. Vahtimestariksi oli valittu siihen työhön hyvin sopiva mies, jonka olemus säteili elinvoimaa ja lohdutusta. Olin mennyt sinne vanhimman sisareni Paulan ja isän sisaren Anni-tädin kanssa. Arkkuja oli vieri vieressä suuren kellarihuoneen lattialla. Niiden päädyssä oli vainajan nimi paperilapulla. Siinä vaiheessa minulle tuli outo tunne, kun näin arkun nimilapussa tekstin "Ahjos T", mikä on myös oma nimeni. Vainaja oli jonkinlaisen peiton alla ja vain kasvot olivat näkyvissä, mutta niidenkin päällä oli valkea liina tai paperi. Vahtimestari kysyi, haluammeko nähdä kasvot. Vastasimme myöntävästi. En muista, minkälainen ilme isän kasvoille oli jäänyt.
Joskus myöhemmin näin tuosta krematorion ruumishuoneella käynnistä sellaisen unen, jossa isä nousi kalmankalpeana arkusta ja käveli oven pieleen seisomaan. Sisareni kysyi kauhistuneena: "Herra Jumala, elääks se?" Anni-täti vastasi topakasti: "Ei se mitään elä, kunhan pelleilee!"
Krematoriossa pidettyyn siunaustilaisuuteen osallistui parikymmentä tuttua ja sukulaista. Papin puheessa ei muistaakseni ollut mitään henkilökohtaista. Jälkikäteen minua jäi vaivaamaan, että isän kuolemasta ei ollut ilmoitettu Adventtikirkolle, missä isä kävi ja toimi jopa satunnaisesti maallikkosaarnaajana. Hän oli kerran liittynyt Adventtikirkkoon, mutta kun siellä oli vaadittu, että lauantaisin pitää viettää sapattia eikä saa käydä työssä, hän oli eronnut ja liittynyt uudelleen Paavalin seurakuntaan. Hän oli kaupungin virkamies, jolla lauantai oli siihen aikaan työpäivä. Hän aikoi liittyä Adventtikirkkoon uudelleen päästyään eläkkeelle. Eläkeikä olisi ollut 63 vuotta, mutta hän kuoli jo 59-vuotiaana. Krematoriossa pidetyn tilaisuuden jälkeen oli äidin järjestämä kahvitilaisuus vainajan kotona.
Uurnanlaskutilaisuus pidettiin myöhemmin Lahden Vanhalla hautausmaalla, joka sijaitsee Radiomäellä toisen historiallisen radiomaston juurella. Siellä on paljon sukulaistemme hautoja sekä isän että äidin puolelta. Isän uurna laskettiin samaan sukuhautaan, johon on viimeksi ennen häntä haudattu hänen äitinsä ja isänsä. Toiseksi vanhimman sisareni aviomies otti paljon hyviä valokuvia sekä siunaustilaisuudesta että uurnan laskusta. Kun nykyisin ei ole laillista julkaista elossa olevista ihmisistä ryhmäkuvia ilman jokaisen kuvassa näkyvän henkilön antamaa lupaa, liitän tähän vain kuvan, jossa kannan isäni puista uurnaa autosta haudalle.
Kuva: Aarno Kollanus
Kävin usein töiden jälkeen syömässä iltapalaa "Porthanian kuppilassa", missä tapasin aina ennalta sopimatta opiskeluaikaisia ystäviäni. Jossakin vaiheessa meille kuitenkin huomautettiin, että se ravintola on tarkoitettu vain päätoimisille opiskelijoille. Silloin se porukka hajosi, emmekä koskaan enää kokoontuneet missään. Vuoden 1972 merkittävimmät tapahtumat Kansan ulkopuolella liittyivät autoilun aloittamiseen ja ensimmäiseen vakavaan seurusteluyritykseeni. Elokuun 4. päivänä olin Hilkka-siskoni kanssa "Paul McCartney & Wings" -yhtyeen konsertissa A-Messuhallissa. (Istumapaikka katsomossa A maksoi vain 20 markkaa, nykyrahassa noin 26 euroa.)
Autoilun aloittaminen
Kävin kesällä 1972 autokoulun Kansan naapuritalossa Kulmavuorenkadun toisella puolella. Maantieajoa harjoiteltiin yhden kerran aika kaukana Vanhalla Porvoontiellä siten, että Volvossa oli opettajan lisäksi monta oppilasta, joista jokainen ajoi vuorollaan. Selvisin ajokokeesta ensimmäisellä yrityksellä ja sain AB-kortin 28.8.1972. Heti sen jälkeen oli kova kiire ostaa oma auto.
Kansan pääkonttorirakennuksen kellarikerroksessa on iso autohalli, jonne ajetaan pihan puolelta. Siihen aikaan siinä oli vuokralaisena Wihuri-yhtymä Oy VW-Auto, joka piti siinä vaihtoautomyymälää. Kävin siellä töiden jälkeen katsomassa tarjolla olevia käytettyjä autoja. Olin jo ostamassa mustan Kupla-Volkkarin, mutta myyjä sanoi ilman perusteluja, että hän ei suosittele sitä minulle. Sen sijaan hän suositteli turkoosin väristä autoa, joka tunnettiin nimellä "Mini". Tarkemmin sanottuna se oli "Austin 2D Sedan 850/2032" vuodelta 1964. Siis jo 8 vuotta vanha. Ostin sen osamaksulla 12 kuukauden maksuajalla. Se tapahtui käytännössä niin, että jouduin maksamaan vain käsirahan ja allekirjoittamaan 12 vekseliä, jotka erääntyivät maksettaviksi kuukauden välein. Siihen aikaan sanottiin, että osamaksullla ostetu auto on "vekselivetoinen". Kun olin ne kaikki maksanut, auto siirtyi omistukseeni 19.9.1973.
Sain sen auton käyttööni syyskuussa 1972. Ajoin sen ensin hiljaisia sivukatuja pitkin Kumpulan siirtolapuutarhan lähellä olevan Vähäkyröntien laajennukseen, luin siinä auton käsikirjan ja opiskelin sen hallintalaitteet. Sitten ajoin kotiin ja pysäköin sen asuntoni lähelle Roihuorentien vastakkaiselle puolelle. Kun seuraavana päivänä menin autolleni, sen tavarasäiliön luukku oli repäisty auki ja siellä ollut akku varastettu niin, että akun kaapelit oli katkaistu. Olin vakuuttanut sen työpaikallani Kansa-yhtiöissä, missä minua neuvottiin tekemään myös rikosilmoitus poliisille. Poliisiasemalla akun varkaus kyseenalaistettiin ja epäiltiin, että yritän saada vakuutuspetoksella uuden akun vanhan tilalle. Lopulta kuitenkin todettiin, että onhan siinä ollut toimiva akku, kun olen pystynyt sen sinne Roihuvuoreen ajamaan.
Kun monet muualla asuvat arastelivat tulla autollaan Helsingin liikenteeseen, minä en uskaltanut pitkään aikaan ajaa Kehä III:n ulkopuolelle. Ensimmäisen oikein pitkän autoretken tein hyvin varustautuneena Tampereelle, mistä tulin vielä samana päivänä takaisin. Roihuvuorentiellä oli Shellin huoltoaseman yhteydessä iso autohalli, josta vuokrasin Roihuvuoren Autohallit Oy:ltä autohallipaikan 27.10.1972. Vuokra oli 63 markkaa kuukaudessa. Irtisanoin sen vuokrasopimuksen seuraavana kesänä 27.8.1973. Sopimuksessa sitouduin korvaamaan kaiken aiheuttamani vahingon, mutta sitä ei minulta kuitenkaan vaadittu, kun autostani tippui öljyä ja sen alle tuli lattialle aina öljylätäkkö, jota en osannut itse siivota pois. Sanoin leikillisesti, että autossani on "jatkuvaan öljynvaihtoon perustuva voitelujärjestelmä". Myin tuon auton pois kesäkuun 19. päivänä 1975. Kerron vielä myöhemmin vuosien 1974 ja 1975 kokemuksiani siitä ja julkaisen valokuvia, joissa olen autossani armeijan vaatteissa.
Ensimmäinen vakava seurusteluyritykseni
Vaikka asuin jo Roihuvuoressa, kävin auton ostamisen jälkeen usein entisessä asuintalossani Domus Academicassa lehtiä lukemassa. Helsingin Sanomat olin tilannut kotiin, mutta Domuksessa oli muitakin lehtiä. Lehtienlukupaikka oli C- ja D-talojen yhteisessä kulmauksessa jokaisessa asuinkerroksessa. Kerran siellä istui saman pyöreän pöydän ääressä Pohjois-Pohjanmaalta kotoisin oleva tyttö, joka oli kevään 1972 ylioppilas ja ensimmäistä syksyä Helsingissä opiskelijana. Siis minua 5 vuotta nuorempi. Olin sitä ennen ollut tekemisissä vain itseni ikäisten ja itseäni vanhempien tyttöjen kanssa. Hän herätti minussa toisenlaisia tunteita. Tapasimme useita kertoja ja silloin kävi ilmi, että hän oli kasvanut erilaisessa arvomaailmassa kuin minä. Minä yritin auttaa häntä sisään siihen maailmaan, jossa itse halusin menestyä. Hänellä oli siellä kotiseudullaan joku opas, joka kertoi hänelle, että minä edustan kaikkea pahaa, mitä suurkaupungeissa on, ja että Jumala koettelee minun kautta hänen uskoaan. - Tämäkin tarina jatkuu vielä myöhempien vuosien kertomuksissa.
Vuoden 1973 merkittävimmät Kansan ulkopuoliset tapahtumat ajoittuivat syksyyn.
Keskikoulun viimeisen luokan luokkakokous
Sen ajan tradition mukaisesti oppikoulun viidesluokkalaiset hankkivat hopeiset luokkasormukset. Siihen kaiverrettiin päiväys 1.9.1973, joka oli silloin 10 vuoden päässä. Minun tehtävänä oli julkaista sen päivän Helsingin Sanomissa kutsu luokkakokoukseen. Olin varannut kokouspaikaksi Ravintola Kultaisen Oravan, joka sijaitsi Hakaniemessä Ympyrätalossa.
Luokkakokouksen alkaessa, kun porukkaa saapui ravintolaan, yritimme aina arvata, kuka viimeksi sisään saapunut oli. Joidenkin ulkonäkö tuntui muuttuneen aika paljon, varsinkin parran vuoksi, ja monet oli helppo tunnistaa äänestä, mutta yhtä miestä ei kukaan tunnistanut. Kun olimme aikamme pohtineet, kuka hän voisi olla, hän esitteli itsensä: "Minä olen tämän ravintolan hovimestari, hyvää iltaa!" Kuten kuvasta näkyy, meillä oli viidennellä luokalla poikaluokka. Luokallamme oli 39 poikaa, joista tässä kuvassa on vain 14. Jokunen pitkämatkalainen oli ehkä jo poistunut ennen tämän kuvan ottamista.
Luokkakokous pidettiin siis perjantaina 7.9.1973. Olin pitänyt saman viikon tiistaina lomapäivän ja ostanut silloin elämäni ensimmäisen etelänmatkan, jonka lähtö oli jo saman viikon lauantaina klo 20. Siis heti luokkakokousta seuraavana päivänä! Kyllä sitä nuorena jaksaa - tai ei ajattele nenäänsä pidemmälle! Siltä matkalta minulla on niin paljon kerrottavaa, että laadin siitä ihan erillisen artikkelin 1973_Ensimmäinen_etelänmatkani.
Edellä mainitsemani seurusteluyritys oli ajautunut sellaiseen epätietoisuuteen, että en oikein tiennyt, kannattaako sitä yrittää jatkaa vai ei. Mallorcalla pohdin asiaa ja päätin yrittää selvittää kaikki väärät tulkinnat ja tehdä parhaani hyvän parisuhteen luomiseksi. Kun sitten matkan jälkeen menin Domukseen tapaamaan häntä, sain tietää, että hän olikin siirtynyt Helsingin yliopistosta Oulun yliopistoon eikä tulee enää Helsinkiin. Siitä alkoi sitten asioiden selvittely pääasiassa kirjeitse. Kävin kyllä pari kertaa Oulussakin. Yhteydenpitomme loppui vasta lähes 10 vuotta myöhemmin, kun hän kertoi löytäneensä "samanuskoisen miehen".
Opintolainojen takaisinmaksu
Olin lähettänyt jo 15.8.1971 Yhdyspankin Käpylän konttoriin laatimani opintolainojen maksusuunnitelman, jossa pyysin, että he lähettävät minulle lainanmaksupankkisiirtoja neljännesvuosittain. Minulla oli valtion takaamia opintolainoja yhteensä 10.750 markkaa. Se vastaa Suomen Pankin Rahamuseon laskimen mukaan noin 15.030 euroa vuoden 2020 rahassa. Maksoin kaikki lainat pois 1.9.1973 mennessä. Joku on varmaankin sitä mieltä, että ne lainat olisi kannattnut pitää, kun niiden korkokin lienee ollut tavallista lainaa alempi. Minä ajattelin toisin ja halusin päästä veloista vapaaksi niin nopeasti kuin se oli kivuttomasti mahdollista.
SHV-tutkinto
Minulta puuttui henkivakuutusaktuaarin pätevyydestä enää riskiteorian harjoitustyö, kunnes keksin kysyä, kelpaisiko jo keväällä 1971 hyväksytty graduni sellaiseksi. Sen aiheena oli painotettu Poisson -prosessi. Professori Gustav Elfving oli antanut sen tarkastettavaksi FT Erkki Pesoselle, joka oli silloin vielä Suomen korkein vakuutusvalvontaviranomainen. Graduni hyväksyttiin aktuaaritutkinnon osaksi. Sain 3.10.1973 päivätyn todistuksen henkivakuutusaktuaarin pätevyydestä ja tittelin SHV (Sosiaali- ja terveysministeriön hyväksymä vakuutusmatemaatikko). Todistuksen olivat allekirjoittaneeet ministeriön asettaman aktuaaritutkintolautakunnan kolme jäsentä, Erkki Pesonen puheenjohtajana. Se tutkinto mahdollisti 1.1.1974 voimaan tulleen nimitykseni Kansa-yhtiöiden eläkevakuutusaktuaariksi.
Maharishin organisaatio tuli Suomeen
Intialainen Maharishi Mahesh Yogi oli lähtenyt opettamaan perinteistä intialaista viisautta länsimaihin omalla menetelmällään, alkaen Kaliforniasta. Hänen mielestään kannatti aloittaa rikkaista, jolloin köyhät seuraavat perässä. Hän tuli Euroopassa kuuluisaksi Beatles-yhtyeen guruna. Euroopan maissa hän käynnisti oman koulutusorganisaation ensimmäiseksi Ruotsissa jo vuonna 1960. Suomessa sitä toimintaa - transsendenttistä mietiskelyä (TM) - esiteltiin julkisesti ensimmäisen kerran syksyllä 1973. Ensin pidettiin maksuton suomenkielinen esittelytilaisuus, jonka yhteydessä oli mahdollisuus ilmoittautua ns. initiointiin. Minä tietysti ilmoittauduin. Se tilaisuus pidettiin itsenäisyyspäivänä 6.12.1973 Pauligin huvilassa, joka sijaitsi lähellä Sibelius-monumenttia. Tilaisuuteen sisältyi yleisen opastuksen lisäksi kahdenkeskinen istunto koulutetun meditaatio-opettajan kanssa. Hän kävi läpi tietyn rituaalin, opetti meditoimaan TM-menetelmällä ja antoi sitä varten yksilöllisen mantran. Minulle initioinnin suoritti Irmeli Hintukainen, joka omisti ainakin niinä vuosina ja vuosikymmeninä sille asialle koko elämänsä. Initioinnista perittiin aika korkea maksu, mutta se oli samalla elinikäinen jäsenmaksu SIMS-nimiseen järjestöön (Students' International Meditation Society).
Analysoin Maharishin opetusta myöhemmin erillisessä artikkelissa Yli_vuosikymmenten/Jooga_Ayurveda_Meditointi_Mindfulness/
© Copyright: Timo Ahjos 2020. Kaikki oikeudet pidätetään.