©Timo Ahjos
Laadittu 6.11.2020
Editoitu 7.11.2020
Liittyy blogiin tahjos.blogspot.com

 

Timo Ahjos muistelee ...

ENSIMMÄISEN AUTONI KANSSA KOETTUA

 

 

Sivukuva   Austin 850 Mini vuodelta 1964

 

Kerroin jo aiemmassa artikkelissa tämän auton ostosta, ensimmäisistä ajeluistani, akun varkaudesta ja autohallipaikan vuokraamisesta. Se teksti avautuu uuteen ikkunaan tästä linkistä.

Vasemmanpuoleisessa kuvassa näkyvät sydäntarrat ovat edellisen omistajan liimaamia. On mahdollista, että niillä on peitetty tuulilasin rikkoutumisesta aiheutuneita maalivaurioita. Auton edellinen omistaja oli Hiekkaharjussa asuva miespuolinen diakoni, mutta minä ostin sen VW-Auton vaihtoautomyymälästä.

Kuinka mahduin noin pieneen autoon?

Austin Mini ja sen kaksonen Morris Mini olivat rakenteeltaan hyvin omaperäisiä autoja. Voi sanoa, että ne olivat pieniä päältä, mutta suuria sisältä. Moottori oli edessä poikittain. Istuimet olivat kevytrakenteiset ja niissä istuttiin hyvin matalalla. Katto oli yhtä korkealla matkustamon takana kuin edessä. Armeijassa mitattu pituuteni oli 189 cm ja mahduin hyvin istumaan etupenkillä selkä suorana. Kerran kyyditsin autollani Upinniemen varuskunnasta Helsingin keskustaan kolme sotakaveriani, jotka hyvin mahtuivat siihen.

Moottorin sylinteritilavuus oli 848 ccm, siinä oli 4 sylinteriä ja sen teho oli 34 hevosvoimaa eli 25 kW. Autoni rekisteritunnus oli ZV-679.

 

 

 



 

 

 


Kokemuksiani autoretkiltä

Olin saanut ajokortin 17.8.1972 ja ostin tämän auton tasan kaksi kuukautta myöhemmin eli 17.10.1972. Olin silloin 24-vuotias. Sain auton käyttööni seuraavana päivänä eli keskiviikkona 18.10.1972. Ensimmäiset viikot ajelin sillä vain Kehä III:n sisäpuolella, koska pelkäsin olevani avuton, jos joudun sen kanssa vaikeuksiin jossakin kauempana.

Ensimmäisen pitkän automatkan tein Tampereelle. Ennen sitä olin hankkinut autoon erilaisia varusteita ongelmatilanteiden varalle. En muista, tulinko takaisin samana päivänä vai yövyinkö hotellissa. Sillä matkalla en kohdannut mitään ongelmia.

Hiukan myöhemmin, vielä kesärengaskauden aikana, kävin Kotkassa. Siellä olin käynyt aiemmin monta kertaa äidin sisaren kanssa bussilla Summasta, missä olin monena kesänä viikon tai kaksi hänen luonaan. Paluumatkalla otin kyytiin kaksi liftarityttöä. Menin heidän kanssa Porvoon torin laidalla kahvilaan. Kun tulimme kahvilasta takaisin autolle, sen yksi rengas oli tyhjentynyt. Silloin tytöt katosivat, joten heistä ei ollut mitään apua. Otin esille varapyörän ja tunkin. Kun yritin nostaa autoa tunkilla, se ei onnistunut, koska tunkin varressa olevat kierteet olivat kuluneet sileiksi. Siinä torilla oli taksiasemalla pitkä jono takseja. Menin kysymään jonon viimeisen taksin kuljettajalta lainaisiko hän minulle tunkkia. Hän sanoi ensin minulle "Heitä tunkki helvettiin!" ja kutsui sitten ruotsiksi muut taksimiehet auttamaan. He pitivät autoni toista kylkeä ilmassa käsivoimin ja hän vaihtoi pyörän. Sen jälkeen kysyin, paljonko voin maksaa tuosta avusta. Hän ei ottanut mitään maksua vaan sanoi: "Auta sinä sitten, kun joku tarvitsee apua."

Pian tuon jälkeen ostin uuden tunkin jo senkin vuoksi, että sain talvirenkaat vaihdetuiksi. Säilytin toisia renkaita verkkokomerossa talon kellarissa ja vaihdoin ne itse kadulla jalkakäytävän reunassa.

Alkuajan autoretkillä oli minulle valtavan suuri elämyksellinen merkitys. Kävin aluksi sellaisissa paikoissa, joissa olin ollut ennenkin joskus monta vuotta aiemmin. Ne paikat olivat ajatusmaailmassani jossakin menneisyydessä. Esimerkiksi olin käynyt joskus 1950-luvulla isän kanssa Lahdessa Aleksanterinkadulla sähköliikkeessä ostamassa entiseen kotitaloomme asennettavia sähkötarvikkeita. Kun ajoin sen paikan ohitse, oli elämys todeta, että se paikka on myös joka hetki nykyajassakin olemassa. En muista, oliko se sähköliike siinä vielä vuonna 1972, mutta ainakin se talo ja katumaisema olivat ihan ennallaan. Tätäkin kirjoittaessa vuonna 2020 tunnen, että se paikka on nytkin olemassa eikä vain muistoissani jossakin menneisyydessä.

Vastaavanlaisen muistelumatkan tein itsenäisyyspäivänä 1972 Turkuun, missä olin käynyt isän kanssa vuonna 1960. Silloin olimme mennet lentokoneella ja tulleet takaisin junalla. Nyt poikkesin matkan varrella sellaisissa paikoissa, joissa en ollut aiemmin käynyt. Almanakkaani olen kirjoittanut sen päivän kohdalle Turun lisäksi Salo, Nummela, Kemiö, Perniö, Snappertuna, Inkoo ja Tammisaari.

Muita muistelumatkakohteita vuosina 1972-75 olivat ainakin Hämeenlinna ja Pori (missä kummassakin olin käynyt vuosia aiemmin Paula-sisareni luona) ja luultavasti myös Jyväskylä (minne olin järjestänyt luokkaretken toukokuussa 1963). Muistelumatkojen lisäksi kävin tutustumassa myös sellaisiin paikkohin, joissa en ollut koskaan aiemmin käynyt, kuten Lappeenrannassa. Ja tietysti pyörin ympäri pääkaupunkiseutua.

Kun olin lähtenyt Porista kotimatkalle, yhtäkkiä oikea eturengas alkoi vuotaa valtatiellä täydessä vauhdissa. Auto veti voimakkaasti oikealle, mutta sain sen ohjatuksi tien reunaan. Onneksi minulla oli uusi tunkki, jonka avulla sain varapyörän vaihdetuksi ilman ulkopuolista apua.

Kerran kyyditsin äidin Lahteen sukulaisvierailulle Aune-tädin luo. Olin silloin niin innostunut ajelemaan mutkaisia teitä, että en ajanut suoraa Lahdentietä vaan Nikkilän, Pornaisen, Pukkilan ja Orimattilan kautta. Ehkä äiti ei ollut siitä yhtä innostunut kuin minä, mutta ei hän valittanut. Helsinkiin tulimme sitten suorinta tietä.

Mikkelin retkellä josssakin Mikkelin lähellä oli sellainen tietyöalue, missä autoni pienet pyörät upposivat niin syvälle, että moottori osui maahan. Sen jälkeen sain auton neljästä vaihteesta päälle vain ykkösen ja kolmosen sekä lisäksi peruutusvaihteen, mutta siis kakkosta ja nelosta en saanut päälle. Yövyin Mikkelissä hotellissa ja etsin seuraavana päivänä sieltä sopivan tuntuisen autokorjaamon. Korjaamollla asiaa tutkittiin ja kerrottiin, että he joutuvat avaamaan vaihdelaatikon, mikä on kallis remontti ja kestää työjonon vuoksi useamman päivän. Päätin, etten jätä autoani sinne korjattavaksi. Ajoin sen ykkös- ja kolmosvaihteilla Helsinkiin ja korjautin sen sitten Herttoniemen Veholla, joka sijaitsi kävelymatkan päässä kotoani. Veho oli siihen aikaan mm. Austin-merkkikorjaamo. Yleensäkin teetin autoni kaikki huollot ja korjaukset siellä. Monien mielestä oli tarpeetonta tuhlausta huollattaa 8 vuotta vanhaa autoa kalliina pidetyssä merkkikorjaamossa, mutta tässä tapauksessa se kannatti. Siellä todettiin, että vaihdekepin alapäässä oleva pieni, ehkä noin 6 cm pituinen osa, joka välitti vaihdekepin liikkeen vaihteistolle, oli murtunut. Se vaihdettiin odottaessa ja jouduin maksamaan siitä remontista muistaakseni vain 25 markkaa. - Kun tuon yllä olevan rakennekuvan napsauttaa isokokoiseksi, siinä näkyykin vaihdekepin alapäässä se pieni osa, joka oli osunut maahan ja murtunut.

Kesällä 1974, kun auto piti katsastaa, kävin reserviupseerikoulua Haminassa. Silloin totesin käytännöllisimmäksi katsastuttaa se Karhulassa. Auto ei kuitenkaan läpäissyt katsastusta, koska sen helmapellit olivat niin ruosteessa, että katsastusmiehen meisseli meni pellin läpi. Ne pellit piti uusia ja tuoda auto sitten uusintakatsastukseen samalle katsastusasemalle. Korjautin auton Helsingissä, mutta kun se oli valmis, kurssini RUK:ssa oli jo päättynyt. Olin siirtynyt takaisin Upinniemen varuskuntaan eikä minulla ollut enää mitään asiaa Haminaan. Jouduin sitten yhtenä vapaapäivänä ajamaan Karhulaan vain sen uusintakatsastuksen vuoksi. Katsastusmies totesi vain silmämääräisesti, että autoon on hitsattu uutta peltiä ja antoi hyväksymisleiman katsastushallissa. Kun sitten olin lähdössä, moottori ei lähtenytkään käyntiin. Jouduin työntämään auton hallista ulos. Hallin lattia oli sen verran maanpinnan yläpuolella, että oven ulkopuolella oli loiva betoniluiska. Siinä sain mäkistartin. Työnsin siis autoni siihen luiskaan, hyppäsin liikkuvaan autoon ja sain moottorin käyntiin. Katsastusmies näki tuon kaiken, mutta ei enää puuttunut siihen. Eihän sellainen auto yleensä läpäise katsastusta, joka ei lähde käyntiin.

Keväällä 1975, kun olin jo vapautunut armeijasta, olin kerran lauantaina iltapäivällä lähdössä huviajelulle. Autoni ohitse käveli hiukan juopunut mies, joka kysyi, voisinko kyyditä hänet Hiekkaharjuun. Suostuin siihen. Kun olimme jo matkalla, hän sanoi, että autoni moottori nakuttaa - mikä olikin totta. Hän kertoi olevansa ammatiltaan autoasentaja ja työskentelevänsä siinä Roihuvuorentien Shellillä. Hän tarjoutui kiitokseksi saamastaan kyydistä tekemään autooni jonkin tarpeellisen säädön, kun pääsemme perille Hiekkaharjuun. Siellä hän sitten teki jotakin autoni moottorille, minkä jälkeen se ei enää käynnistynyt. Ilmeisesti yritti, mutta ei osannut, ja poistui paikalta. Minä yritin startata niin monta kertaa, että akku meni tyhjäksi. Ajoin sieltä sitten bussilla Helsinkiin ja kävin Asematunnelin Anttilassa ostamassa uudet sytytystulpat. Sunnuntaina aamupäivällä ajoin sitten taas busseilla autoni luo Hiekkaharjuun ja vaihdoin sytytystulpat. Yön aikana akku oli sen verran toipunut, että uusilla puhtailla sytytystulpilla moottori käynnistyi heti ensimmäisellä yrityksellä.

Luopuminen hallipaikasta ja autosta

Minulla oli Roihuvuorentien Shellin yhteydessä suuressa hallissa autopaikka, jonka vuokrasopimus olisi jatkunut vuoden kerrallaan, mutta irtisanoin sen päättyväksi 30.9.1973, koska autostani tippui jatkuvasti öljyä. Hallin lattialle muodostui aina pieni öljylätäkkö eikä minulla ollut välineitä sitä siivota. Toisaalta vuotokohdan tiivistäminen autossa olisi vaatinut aika kalliin remontin. Minulle tuli halvemmaksi kaataa moottoriin silloin tällöin lisää öljyä. Näin ollen autoni jäi talveksi ilman hallipaikkaa, mutta eipä siitä haittaa ollut. Sitäpaitsi vuonna 1974 se olikin suurimman osan ajasta Upinniemessä varuskunnan pysäköintialueella.

Olin ostanut autoni 8 vuoden ikäisenä. Ajetuista kilometreistä minulla ei ollut mitään tietoa, kun en tiennyt, oliko matkamittari pyörinyt jo ympäri yhden tai useamman kerran. Muistaakseni matkamittari oli niin kapea, että 99 999 kilometrin jälkeen se aloitti taas nollasta. Kaikenlaisia korjauksia jouduin autoon teettämään. Touko-kesäkuussa 1975 selvisi, että siihen pitää tehdä jokin hyvin kallis moottoriremontti. Silloin panin Hesariin ilmoituksen, että myyn halvalla viallisen auton. Nuoret pojat ostivat sen vara-osiksi. Heillä oli ennestään samanlainen auto, johon he tarvitsivat aina varaosia. He olivat päätelleet, että on edullisempaa ostaa kokonainen romutettava auto kuin aina yksittäisiä varaosia. Kauppahinnaksi sovimme 300 markkaa. Kaikki olivat tyytyväisiä. Minä säästyin monen tuhannen markan remontilta ja joka kuukausi palkastani jäi aiempaa enemmän säästöön, kun ei tarvinut maksaa auton ylläpito- ja korjauskuluja.



 

 

 

© Copyright: Timo Ahjos 2020. Kaikki oikeudet pidätetään. Osan valokuvista olen kopioinut englantilaisen autoliikkeen myynti-ilmoituksesta. Heillä oli marraskuun 2020 alussa myytävänä kuvien esittämä uuden veroiseksi kunnostettu auto hintaan 29.995 GBP.