©Timo Ahjos 31.8.2011
Artikkeli on kopioitu blogista timontti.blogspot.com

 

Kuulumisia 1.1.2011 alkaen

Kiitollisuuden ja liikutuksen kyyneleet

Tätä verkkopäiväkirjaani on kiitetty ja kenties moitittukin siitä, että tarkastelen asioitani viileän tunteettomasti kuin ulkopuolisen silmin. Olen kirjoittanut vain sairauskokemuksesta ja yrittänyt antaa sellaista informaatiota, josta voisi olla muillekin hyötyä. En ole kirjoittanut omista tunteistani enkä siitä, millä tavalla muut potilaat ja hematologian klinikan henkilökunta ovat rikastuttaneet elämääni viimeisen kahden vuoden aikana. Heistä en voi vieläkään kirjoittaa, mutta omista tunteistani voin.

Tarkka lukija on ehkä huomannut, että en ole missään vaiheessa valittanut leukemiaan sairastumista. En taistele sitä vastaan, vaikka yli 90% saamistani hyvää tarkoittavista toivotuksista on ollut tyyppiä "Tsemppiä /voimia taistelussa leukemiaa vastaan!" Oikeastaan en edes ymmärrä, miten voisin sitä vastaan taistella. Minulle on ollut siitä enemmän iloa ja hyötyä kuin kärsimystä. Mieluisin saamani toivotus tuli sähköpostitse lapsuuden aikaiselta naapurin pojalta, jonka kanssa en ole ollut tekemisissä kymmeniin vuosiin. Hän toivotti minulle Jumalan siunausta. Itse en ole rukoillut "Paranna minut leukemiasta" vaan "Tapahtukoon Sinun tahtosi". Eräästä tietystä syystä toivon kuitenkin, että pysyisin hengissä syyskuun 2014 loppuun saakka.

Itken nykyisin paljon joka päivä. Aamulla itken ääneen ja valittelen samaan aikaan, kuinka kovasti tekee kipeää. Se johtuu kamalasta selkä- ja lonkkakivusta, joka alkaa silloin, kun pääsen sängyssä makuuasennosta sängyn laidalle istumaan. Kova kipu, itku ja valitus jatkuu kävellessäni vessaan, sieltä pesuhuoneeseen ja edelleen nojatuoliin, missä pukeudun kuiviin lämpimiin vaatteisiin. Jonkin aikaa siinä istuttuani kipu lievenee hyvin lieväksi tai katoaa kokonaan.

Muina vuorokauden aikana itken hiljaa itsekseni liikutuksesta ja kiitollisuudesta. Nyt minun täytyy lopettaa kirjoittaminen tältä erää ja kiiruhtaa jatkamaan päivän töitä, jotta ehdin sovittuna aikana Meilahden päiväsairaalaan upotetun keskuslaskimokatetrin huuhteluun. Mikä minua liikuttaa ja mistä kaikesta tunnen erityistä kiitollisuutta, siitä aion kertoa myöhemmin.

Suurin kiitollisuuteni kohde on se tuntematon verenluovuttaja, joka antoi minulle kantasolujaan ja lahjoitti siten elämääni jatkoajan. Ilman sitä olisin kuollut varmasti hyvin pian. Nyt minulla on jo noin 90% todennäköisyys elää pidempään, mahdollisesti vielä monta vuotta. Luovuttaja ei menettänyt mitään pysyvästi. Hänen terve elimistönsä on jo korvannut luovutetut solut. Mutta hän joutui käymään läpi tietynlaisen prosessin ja teki sen täysin ilmaiseksi tuntemattoman ihmisen hyväksi. Minulle ei kerrota, kuka hän on, joten en voi mitenkään korvata hänen vaivojaan, vaikka kovin mielelläni sen tekisin.

Paluu näiden kopiosivujen tai blogin timontti.blogspot.com kansilehdelle.