©Timo Ahjos 3.9.2011
Artikkeli on kopioitu blogista timontti.blogspot.com

 

Kuulumisia 1.1.2011 alkaen

Paljon kiitoksia tammi-elokuulta 2011!

Nyt on varmaankin sopiva aika kiittää eri ihmisiä siitä, mitä te olette hyväkseni viimeisen 8 kuukauden aikana tehneet. Kuten koko tässä blogissa, en mainitse henkilöiden nimiä. Asianosaiset tietävät kyllä muutenkin, ketä tarkoitan. Henkilön nimen mainitseminen tälläisella julkisella harrastepohjaisella foorumilla internetissä voi koitua hänelle "karhunpalvelukseksi", kun ei etukäteen tiedä, mihin tarkoitukseen joku voi sitä nimitietoa joskus käyttää.

Oman elämäni kannalta suurimmat kiitokset ansaitsee se tuntematon verenluovuttaja, joka luovutti minulle omia kantasolujaan. Ellei sellaista solutyypiltään sopivaa henkilöä olisi löytynyt, olisin saanut vielä muutaman sytostaattihoitokuurin. Kuitenkin vähitellen lääkkeet lakkaavat vaikutttamasta ja verta tuottava luuydin toipuu sytostaattikuurista kerta kerralta hitaammin, kunnes se ei toivu enää ollenkaan. Luovuttajalla oli viimeiseen viikkoom saakka oikeus peruuttaa aiemmin verenluovutuksen yhteydessä antamansa lupaus. Veressä ei normaalisti ole kantasoluja, mutta niitä saadaan sinne pistämällä kuulemma noin viikon ajan kasvutekijää (Neupogen?), joka voi kuulemma aiheuttaa luukipuja. Luovutuspäivänä hän on istunut 5-6 tuntia paikallaan koneessa, joka ottaa verta toisesta käsivarresta (tai kaulasuonesta), erottaa siitä jotenkin kantasolut ja palauttaa veren nopeasti toiseen käsivarteen (tai kaulasuoneen). Koneessa ja letkuissa on kerrallaan vain hyvin pieni verimäärä. - Itselleni ei tullut koskaan mieleenkään ilmoittautua vapaaehtoisesti tuollaiseki luovuttajaksi pahaa verisairautta sairastavan tuntemattoman ihmisen hyväksi. Nyt en siihen enää kelpaakaan.

Suuret kiitokset kaikille teille ja teidän edeltäjille, joiden työn tuloksena tälläisia kantasolusiirtoja Helsingissä tehdään, ja sitä työtä käytännössä teette! Suurin osa teistä työskentelee nykyisin Meilahden Kolmiosairaalaan 3. ja 7. kerroksissa. En pidä itsestään selvänä sitäkään, että minulle, hiljattain 63 vuotta täyttäneelle eläkeläiselle, kantasolusiirto vielä tehtiin. Aiemmin yläikäraja oli kuulemma 60 vuotta. Tammikuussa (tai oikeastaan jo kesäkuussa 2009) alkaneeseen ja edelleenkin jatkuvaan hoitoprosessiin on tarvittu hyvin monen eri ammateissa työskentelevien henkilön työpanosta: lääkäreitä, sairaanhoitajia, perushoitajia, laitoshuoltajia, psykiatrinen erikoissairaanhoitaja, fysioterapeutteja ym. Aion kiitttää teitä vielä HUS:n virallaisen palautesysteemin kautta, jotta kiitokset menevät varmasti virkatietä perille. Oikean sanamuodon löytäminen vaatii kuitenkin vielä miettimistä: Jos kiittää kaikkia, se ei kosketa ketään. Eräät henkilöt ovat tehneet hyväkseni enemmän tai ripeämmin, kuin mitä voi kuvitella vrkavelvollisuuksiin tai normaaliin hoitostandardiin kuuluvan. Mutta aivan kaikki eivät ole kiitosta ansainneet, sillä on ollut myös laiminlyöntejä, jolloin vastuu hoidon onnistumisesta on siirtynyt potilaalle

Vuodeosastoaikana, jota kerty tammi-heinäkuussa yhteensä 20 viikkoa, vaimoni toi minulle aina nopeasti sen, mitä kulloinkin tarvitsin sairaalan ulkopuolelta. Suuri kiitos siitä! Esim. kun langallinen hiireni meni eräänä aamuna rikki, hän kävi oman työpäivänsä jälkeen ostamassa uuden langattoman hiiren ja toi sen sairaalaan jo samana iltana. Eräs luokion aikainen luokatoverini, jonka kanssa en ole ollut juurikaan missään tekemisissä kouluajan jälkeen, soitti minulle vähintään kerran viikossa koko vuodeosastoajan. Hän olikin ainoa henkilö, joka vaimoni lisäksi minulle soitteli. Sillä oli minulle niin suuri merkitys, että alan itkeä, kun tätä kirjoitan. Kiitos, kiitos! Sähköpostiviestintä ei korvaa sitä, että voi puhua jonkun kanssa Haluan kiittää myös hänen aviomiestän, joka kesti jopa tunnin kestäneitä puheluitamme usein iltaisin ja kävi kerran minua vaimonsa kanssa sairaalassa terehtimässäkin.

Vierailujen suhteen yritin noudattaa sellaista periaatetta, että en painosta ketään käymään luonani velvollisuuden tunnosta ja pyysin, että sinne ei tulla käsittelemään mitään työasioita. Sen sijaan järjestin vierailumahdollisuuden jokaiselle sellaiselle, jonka ymmärsin ilmaisseen halunsa tulla käymään, joko tavakseen minut tai voidakseen tutustua Suomen uusimman sairaalan oloihin, tekniikkaan ja erikoiseen sisäarkkitehtuuriin. Kolmetoista vierailijaa minulla kävi, joista vaimoni useita kertoja ja muutama muu 2-3 kertaa. Jokainen vierailu tuotti minulle suurin ilon, joten kiitos niistä! Yhdessä tapauksessa sovin hiljattain paljon matkustelleen vierailijan kanssa, että hän ei tulisi sinne heti kantasolusiirron jäkeen arvaamattomien virus- tms. riskien vuoksi. Kiitos, että halusit tulla toiselta mantereelta saakka tapaamaan minua ja kiitos, ettet loukkaantunut siitä, kun en ottanut sinua silloin vastaan!

Vuodeosastojaksojen lopuksi kiitän vielä kaikkia teitä entisiä luokkatovereitani, entisiä työtovereitani, entisiä opiskelutovereitani, kahta serkkuani, kirjeenvaihtoystäviäni ja blogini lukijoita, jotka olette ehkä lähettäneet muutaman rohkaisevan viestin ja kenties rukoilleet puolestani, mutta olette aivan oikein ymmärtäneet, että vakavasti sairas ja vahvan lääkityksensaanu ihminen tarvitsee ennen kaikkea lepoa eikä jaksa paljon seurustella, lukea, kirjoittaa eikä ajatellakaan. Pyydän anteeksi, että minulle on kertynyt huhtikuusta alkaen sähköpostiviestejä, jotka olen mieluisasti lukenut, muttta en ole jaksanut vastata. Eräät kysyivät, voiko sinne "siirto-osastolle", missä itse en saanut mennä huoneestani edes käytävään, tulla vierailulle. Silloin en osannut vastata kysymykseen. Nyt vastaisin, että siellä ei ole osastokohtaista kieltoa paitsi flunssaisten ja muita tarttuvia sairauksia levittävien vierailijoiden osalta. Sinne voi tulla vierailuaikana klo 13-19 ja ovikelloa soittamalla sen jälkeenkin ja olla vaikka myöhän yöhön, mutta vierailun pitää tapahtua kunkin potilaan senhetkisen tilan mukaan, jonka voi kysyä sairaanhoitajalta.

Minut kotiutettiin heinäkuun puolivälissä. Sen jälkeiset puolitoista kuukautta ovat olleet erittäin vaikeita sekä minulle että vaimolleni. Laihduin 8 viikon aikana 14 kiloa. Kotiutuksen jälkeenkin olen ollut sairaalassa. kaksi viikonloppua pakottavisa syistä.

Minusta oli täysin kohtuutonta, että tulin huonokuntoisena ja sittemmin selkävaivojen vuoksi lähes liikuntakyvyttömänä ja usein öisin sänkyyn ripulikakkaa päästävänä muutenkin ylikuormittuneen vaimoni yksin hoidettavaksi. Olisin mieluummin mennyt esim. kuukauden ajaksi omalla kustannuksellani johonkin kuntoutussairaalaan tai "toipilaskotiin", mutta sellaista paikkaa ei nyt järjestynyt. Vaimoni on urhoollisesti tehnyt kaiken tarpeellisen ja enemmänkin, vaikka hän on välillä aivan poikki eikä saa omiin hammas- ym. vaivoihinsa edes lakimääräistä hoitoa kuin ehkä pitkien valitusprosessien kautta. Tätäkään en voi kirjoittaa itkuun purskahtamatta. Ilman häntä tästä elämästäni ei tulisi nyt yhtään mitään. Mikään tänne kirjoitettu kiitos olisi riittävä, mutta onneksi voin kittäää häntä muutenkin kuin blogin kautta Vaimoni rinnalla henkisenä tukenani on ihana kissamme, joka osalistu uskomattoman myötätuntoisella tavalla elämääni ja sairastamiseeni. Siitä kerron laajemmin erillisesssä kirjoituksessa, joka tulee tämän edelle.

Korvaamattomana apuna ovat nyt myös vaimoni vanhemmat ja vaimoni inkerinsuomalaiset ystävät. Nukuin kolme ensimmäistä viikkoa appivanhempieni vuodesohvalla, kun kotiimme jo toukokuussa suunnittelemamme järjestely ei huonekaluliikkeen kesäkuun lopulla ilmoittaman toimitusperuutuksen vuoksi toteutunutkaan. Halusimme rakentaa olohuoneen nurkkaan minulle nukkumispaikan, mihin kissa ei koskaan pääse, sillä kissan kanssa nukkuminen on minulta nyt kielletty. Ideoimme vaihtoehtoisen ratkaisun, joka ei perustunut valmiiden seinäkkeiden käyttöön. Vaimoni ystävän tuttava kävi ostamassa tarvikkeet ja rakensi puurakenteet, vaimoni osti kankaan ja verhoili. Appivanhempani rukoilevat puolestani ja ovat luvanneet auttaa minua milloin tahansa, kun vain soitan. Ovat jo auttaneetkin: Esim. yhtenä päivänä, kun en päässyt lainkaan ylös sängystä ja vaimoni oli työpaikallaan, appeni tajoili minulle sänkyyn ruoat ja lääkkeet, tyhjensi pissapuollot jne. Kaikesta tästä välttämättömästä avusta olen heille äärettömän kiitollinen. Kerron sen tässä, vaikka he eivät tätä luekaan.

Julkaisen tämän tekstin heti kun olen ensimmisen version kirjoittanut. Kissa naukuu jaloissani ja pyytää jotakin. Korjailen virheitä myöhemmin ja voin parannella tekstiäkin, jos siltä tuntuu. Toivottavasti en unohtanut ketään, joka olisi ansainnut julkisen kiitoksen. Pyydän kovasti anteeksi, jos niin. kävi. Pääni on nyt niin tyhjä, etten jaksa edes Hesaria lukea tai katsoa telkkarista parhaillaan tulevaa mielisarjaani.

PS: Huomasin ensimmäisessä tarkistusluennassa paljon kirjoitusvirheitä, joita en enää tänään jaksa korjata, mutta myös yhden unohduksen: Kiitos sinulle opiskeluajan ystäväni, joka vuosikymmenten jälkeen ilmestyit taas elämääni ja olet kiittänyt minua sähköpostitse melkein jokaisen blogikirjoitukeni jälkeen. Erityisesti minua ilahdutti se, että myönteinen asenteesi jatkui senkin jälkeen, kun aivan hiljattain vaihdoin "sävellajin" teknis-analyyttisestä tunteelliseksi. Palautetta on aina mukava saada, on se sittten kiittävää tai kritisoivaa.

Paluu näiden kopiosivujen tai blogin timontti.blogspot.com kansilehdelle.