©Timo Ahjos 2.7.2012
Artikkeli on kopioitu blogista timontti.blogspot.com

 

Kuulumisia 1.1.2011 alkaen

Muistoja Töölön sairaalasta

Minulle tehtiin Töölön sairaalassa suuri selkäleikkaus, joka onnistui hyvin. Siitä olen kiitollinen. Elämänkokemuksena Töölön sairaalassa viettämäni aika ei ollut kovinkaan mukava.

Olin Töölön sairaalassa perjantain 16.9.2011 aamusta keskiviikon 28.9.2011 iltapäivään. Kortisonilääkityksen, selkävamman ja selkäleikkauksen vuoksi en muista niiltä viikoilta kuin muutamia yksittäisiä, erityisesti mieleen painuneita tapahtumia. Lisäksi olen tähän kopioinut eräitä faktoja silloin tekemistäni muistiinpanoista. Marras-joulukuussa 2011 ja tammi-helmikuussa 2012 kävin siellä vielä jälkikontrolleissa.

Kuinka jouduin tai pääsin Töölön sairaalaan selkäleikkaukseen?

Osteoporoosin heikentämä selkänikamani murtui maanantaina 25.7.2011 iltapäivällä, kun harjoittelin kotona olohuoneen nahkasohvalla samana aamuna lääkärin minulle Meilahdessa opettamaa tapaa nousta ylös sängystä. Paitsi kovia kramppeja ja kipuja, selkävamma aiheutti lihasvoiman heikkenemistä. Kun olin maanantaina 12.9.2011 lähdössä Meilahden päiväsairaalaan joka toinen päivä tehtävään keskuslaskimokatetrin huuhteluun, jalkavoimani olivat jo niin heikot, etten päässyt talomme portaita alas ilman invataksin kuljettajan apua. Hän työnsi minut sitten pyörätuolilla rappujen alapäästä autoon. Vaimoni oli ottanut vapaapäivän lähteäkseen mukaani sairaalaan. Hänen ansiostaan pääsin siellä (hematologiselle) vuodeosastolle ja pian myös magneettikuvaukseen selkävammapotilaana. Siihen saakka selkäkipujani oli hoidettu vahvoilla kipulääkkeillä leukemiahoidon mahdollisesti aiheuttamina jälkikipuina.

Tapahtumat ennen selkäleikkausta

Muistiinpanojeni mukaan Meilahden sairaalan lääkäri (hematologi) oli käynyt torstaina 15.9.2011 klo 15 kertomassa minulle, että ambulanssi vie minut selkäleikkaukseen perjantaiaamuna klo 8-9. Sain syödä päivällisen ja iltapalan sekä jatkaa tavoitteen mukaisen nestemäärän 3 litraa/vrk juomista vuorokauden loppuun, mutta sen jälkeen en saanut syödä enkä juoda mitään.

Perjantaiaamuna 16.9.2011 keskuslaskimokatetrini huuhdottiin Meilahdessa ambulanssia odotellessa ja sitten lähdettiin. Töölön sairaalassa minut vietiin ensin tapaturma-aseman käytävälle, missä makasin koko aamupäivän. Se oli ikävä paikka. Sänkyni molemmissa päissä oli verho ja verhon takana toinen potilaspaikka. Jalkopään puolella oli nainen, joka huusi jatkuvasti "Tulkaa auttamaan!". Ilmeisesti kukaan ei tullut, kun huuto jatkui vaikka kuinka kauan. Jostakin kuulin, että hän oli ollut samana aamuna auto-onnettomuudessa. Sänkyni vieressä oli verho, joka peitti noin kolmasosan sänkyni pituudesta. En kyennyt itse liikuttamaan verhoa. En muista, käytettiinkö minut siellä jossakin ultraäänikuvauksessa, luultavasti. Nimittäin sen olen kirjoittanut muistiin, että "kuvan ottaja" määräsi minut pissaamaan pulloon 300 ml. Tietysti tein sen siinä sängyssä maaten, sillä en kyennyt nousemaan ja menemään vessaan enkä edes kääntämään kylkeä. Käytävällä kulki sänkyni ohi koko ajan ihmisiä, sekä henkilöstöä että potilaita ja vieraita. Sänkyni oli vielä käytävien T-risteyksen kohdalla. Yksi mies tuli sänkyni viereen päällysvaatteet päällä ja katsoi, kun minä yritin siinä pippeli paljaana pissata pulloon. Hän kysyi minultakin, missä suunnassa hänen etsimänsä osasto on. En osannut neuvoa. Sen vaaditun 300 ml sain kuitenkin pulloon!

Klo 13.15 minut siirrettiin osastolle 2 huoneeseen 5. Se oli kahden hengen huone, jossa kaverinani oli maanantaihin 19.9. saakka rajun autokolarin edellisenä lauantaina ajanut ja sittemmin jo selkäleikattu mies. Hän oli törmännyt rallin erikoiskokeessa Lahdessa maaliviivan jälkeen radalle pysähtyneeseen autoon 150 km/t nopeudella. Järjestäjien olisi pitänyt varoittaa radalle pysähtyneestä autosta, mutta se oli jäänyt tekemättä. Hengen meno oli kuulemma ollut yhden nikaman päässä. Iltapäivällä vierailutunnin aikana hänellä oli vieraita ja minullakin oli vaimo käymässä, kun minulle tultiin sanomaan, että minun pitää pissata rakossa jäljellä oleva virtsan määrä 600 ml:sta alle 500 ml:n. No siinä vain sitten vieraiden nähden otin taas pippelin esille ja yritin saada pissaa tulemaan, mikä pitkän odottamisen jälkeen onnistukin. Muistan elävästi nuoren kiinalaisen naisen, joka toi pissapullon minulle ja toisti vasta puoli vuotta Suomessa olleena kiinalaisella aksentilla sanoja "Pissa! Pissa!" :))

Jossakin vaiheessa minulle käytiin kertomassa, että leikkausta ei tehdäkään vielä tänään vaan se lykkääntyy, ilmeisesti keskiviikkoon saakka, ja sain taas syödä normaalisti.

Töölön sairaalassa minulla oli ensimäisen viikon ajan suuria vaikeuksia saada leukemiapotilaan kotihoito-ohjeiden mukaista ruokaa. Vaatimukseni kumottiin mm. sanomalla, että "Sairaalan ruoka-annokset voi syödä, myös diabeetikko". (Minä en ole diabeetikko, mutta kortisoni nosti veren sokeritason toisinaan jopa yli 19:n.) Kerroin "kolmen koon ruokavaliosta" ja "matalasoluisten ruokalistasta", mutta minua ei uskottu. Joskus ateria sisälsi aivan liian vähän proteiinia, varsinkin kun olin laihtunut selkävamma-aikana 1 1/2 kuukauden aikana yli 14 kiloa. Esim. eräällä aterialla oli ruokana kesäkeittoa, leipää ja makeaa kiisseliä. Pyysin vaimoani tuomaan minulle mm. kalkkunaleikkeleitä, joita ahmin heti koko paketillisen. Kun eräs sairaanhoitaja myöhemmin kuuli siitä, hän piti sellaista suoraan paketista ahmimista epäterveellisenä ja sanoi, että pitää aina syödä "ateria". Otin neuvosta vaarin ja myöhemmillä kerroilla laitoin vaimoni tuomat leikkeet iltapalalla voileivän päälle. Ymmärtääkseni se oli silloin ateria.

Toinen ongelma liittyi juomiseen. Leukemiapotilaana saamani ohjeistuksen mukaan minun piti juoda vuorokaudessa 3 litraa nesteitä, mutta ei kovin paljon kraanavettä. Meilahden sairaalassa saikin Hartwallin pullotettuja juomia mielin määrin, muitta Töölön sairaalassa minulle sanottiin, että pullovesiä saa vain henkilökunta. Niinpä vaimoni joutui tuomaan minulle kivennäisvesiä kaupasta. Se oli kohtuuton rasitus hänelle, kun hän joutui ajamaan oman työpäivänsä jälkeen ensin kahdella bussilla Herttoniemestä Töölöön, käymään välillä jossakin kaupassa kivennäisvesiä ostamassa, ja sitten taas ajamaan Töölöstä 1-2 kulkuvälineellä kotiin Malmille laittamaan itselleen ruokaa.

Keskiviikkona 21.9.2011 ruokaongelman edelleen jatkuessa soitin Meilahden sairaalaan Hematologian poliklinikalle ja pyysin erästä siellä tuntemaani sairaanhoitajaa faksaamaan leukemiapotilailta kiellettyjen ruoka-aineiden luettelon Töölön sairaalaan osastolleni. Hän sai puheluni lounastunnillaan henkilöstöravintolaan, mutta faksasi pyytämäni ohjeen heti sieltä tultuaan. Töölön sairaanhoitajat välittivät ohjeita jossakin muodossa keittiöön, mutta siitä huolimatta minulle tuotiin edelleen myös vääränlaista ruokaa.

Keskiviikkona klo 16 minulle käytiin kertomassa, että leikkaukseni siirtyy lauantaiksi sairaalan tilanteen vuoksi. Edelleen kerrottiin, että leikkauksen tulee tekemään joku hyvin seniori ortopedi sairaalan ulkopuolelta. Kun myöhemmin kysyin eräältä sairaanhoitajalta, kuka se ulkopuolinen ortopedi mahtaa olla, hän ihmetteli kovasti ja sanoi, ettei missään ole parempia kirurgeja kuin tässä sairaalassa.

Torstaina 22.9.2011 sairaanhoitaja, jolle olin toistuvasti puhunut ruokaongelmista, näytti sormella kurkkuaan ja sanoi olevansa "tätä myöten täynnä". Hän sanoi kutsuvansa seuraavana aamuna keittiöstä jonkun henkilön, jolle saan itse esittää ja perustella erikoiset vaatimukseni.

Perjantaina 23.9.2011 luokseni tulikin sitten Ravioli Oy:n ravitsemustyönjohtaja. Ravioli toimittaa ateriat ainakin kaikkiin HYKS:in sairaaloihin. Hänen kanssaan keskustelu ongelmastani jäi noin kahden minuutin mittaiseksi. Hän totesi hyvin nopeasti, että minulle kuuluu "matalasoluisten runsasravintoinen ruokavalio". Sellaista ruokaa toimitetaan mm. kaikille leukemiapotilaille Meilahteen, mutta Töölössä ei yleensä ole sitä tarvitsevia potilaita. Mutta jos yksikin sellainen potilas on, sellaiset ateriat toimitetaan. Siitä alkaen minulla ei ollut enää mitään valittamista ruoan suhteen. Jopa hämmästyin, kun kerran noin klo 14 aikaan nuori tyttö toi minulle paketin, jonka päällä oli nimeni, ja hän sanoi: "Keittiöstä lähetettiin tämä teille". Siinä oli minulle sopiva välipala, joka oli erilainen kuin muille potilaille lounaan yhteydessä jaettu.

Torstain tai perjantain lääkärikierron suorittanut ortopedi kysyi minulta, haluanko tähän leikkaukseen. Vastasin ensin, etten halua niin vahvassa "kortisonihumalassa" tehdä mitään sopimuksia, edes puhelinsopimusta, enkä kykene ajattelemaan elämääni seuraavaa viikonloppua pidemmälle. Hän sanoi: "Se on ihan oikea periaate, mutta tämä asia pitää nyt päättää." Kysyin, mitkä ovat vaihtoehdot. Hän vastasi: "Jos ei leikata, teidän kaikki lihaksenne surkastuvat ja joudutte kulkemaan pyörätuolissa lopun ikäänne. Jos leikataan, teillä on mahdollisuus parantua, mutta leikkaukseen liittyy halvaantumisriski." Noista kahdesta vaihtoehdosta valitsin sitten jälkimmäisen.

Selkäleikkaus

Leikkauspäivän aamuna eli lauantaina 24.9.2011 verensokeri oli 18,9. Minulle kerrottiin, että saan juoda kirkkaita nesteitä klo 6:een saakka ja sen jälkeen vain tilkan vettä tablettien kanssa. Tarjolla oli talon puolesta vain kraanavettä, mutta ehkä minulla oli vaimon tuomaa kivennäisvettä kaapissa. Suoli tyhjeni ongelmitta, mikä oli hyvä asia ennen leikkausta. Pissapullossa oli 1,3 litraa, mikä sekin oli hyvä asia. Klo 10.15 sain jonkinlaisen esilääkkeen leikkausta varten. Noin klo 11 minut vietiin leikkausosaston heräämöön odottamaan nukutusta. Anestesialääkärin ja sairaanhoitajan kanssa käsiteltiin monta asiaa, mutta en enää muista, mitä ne olivat. Sitten minut nukutettiin. Leikkausta ei tehnyt kukaan ulkopuolinen ortopedi vaan yksi niistä Töölön sairaalan vakinaisista ortopedeista, jotka siellä leikkaavat potilaita kaikkina vuorokauden aikoina. Leikkaavan kirurgin näin vain perjantaina hyvin lyhyesti, kun hän piipahti luonani.

Sunnuntailta 25.9.2011 minulla ei ole muistiinpanoja. Leikkauksen jälkeen heräsin samassa paikassa joskus varhain aamuyöllä. Oloani leikkausosastolla helpotti suuresti se, että eräs tietty sairaanhoitaja oli koko valveillaoloaikani lähelläni ja auliisti auttamassa, kun minulla oli jokin pienikin vaiva tai ongelma. Nukutusaikana minulle oli laitettu virtsakatetri eli pissaa valui virtsarakosta jatkuvasti pulloon muoviletkua pitkin, joka oli työnnetty virtsaputken sisään. Se poistettiin muistaakseni vasta runsaan viikon kuluttua Meilahdessa havaitun infektion vuoksi. Selästäni tuli myös kaksi paksuhkoa letkua, joita pitkin verta ja/tai muita nesteitä valui leikkausalueelta pulloon.

Maanantaina 26.9.2011 lääkärikierrolla käynyt kirurgi kertoi, että minulle oli tehty iso leikkaus, joka kesti peräti 6 tuntia. Murtuneeseen nikamaan oli laitettu sementtiä ja se tuettiin kahdella tukiraudalla. Kaksi murtuneen nikaman alapuolella olevaa nikamaa olivat menneet lyttyyn. Siitä voi mahdollisesti seurata elinikäinen ulosteen pidätyskyvyn vajavuus. Edessä on pitkäaikainen kuntoutus ja joudun muutaman kuukauden ajan käyttämään metallirunkoista tukiliiviä. Sementin kuivuminen kestää normaalisti 60 päivää, mutta kortisonilääkitykseni hidastaa sen kuivumista. Kun kysyin, kuinka leikkaus oli onnistunut, minulle vastattiin: "Se onnistui sillä tavalla kuin leikkaukset tässä sairaalassa yleensä onnistuvat." :)

Seuraavien päivien tapahtumat

Leikkauksen jälkeen minulla oli molemmissa käsissä valtavan suuret mustelmat, jotka kuulemma tulivat siitä, kun olin maannut leikkauksen aikana 6 tuntia mahallani. Mustelmista ei ollut mitään vaivaa eikä niitä mitenkään hoidettu. Makasin sängyssä monta päivää ihan suorana selälläni, mistä aiheutui painehaavauma, jota ennen kutsuttiin makuuhaavaksi. Lisäksi vaippaan valunut uloste poltti pakaroitteni ihon rikki. Olin huojentunut siitä, etten saanut enää sellaisia tuskallisia selkäkramppeja, joita minulla oli ollut heinäkuun lopusta leikkaukseen saakka. Paikallaan maatessa minulla ei ollut kipuja, mutta kaikki hoitotoimet, joissa minua käännettiin tai siirrettiin, tekivät kipeää, vaikka söin vahvoja kipulääkkeitä (Targiniq ja Oxynorm).

Verenpoistoletkut irroitettiin selästäni tiistai-iltana 27.9.2011. Keskiviikkona 28.9.2011 noin klo 15 minut vietiin ambulanssilla Meilahden Kolmiosairaalan hematologiselle vuodeosastolle 7B eli samaan paikkaan, mistä minut oli Töölön sairaalaan tuotu. Periaatteessa olin siitä alkaen väärässä sairaalassa ja väärällä osastolla. Minut olisi pitänyt siirtää Töölön sairaalasta johonkin Helsingin kaupungin sairaalaan, mutta kun sellaista paikkaa ei kyetty järjestämään, olin Meilahdessa "HUS:n sakkopaikalla" yli kolmen viikon ajan. Se aika tuli Helsingin kaupungille erittäin kalliiksi ja valitettavasti pidin sen ajan varattuna vuodepaikkaa, joka oli tarkoitettu jollekin kantasolusiirtopotilaalle. Vasta perjantaina 21.10.2011 pääsin Meilahdesta Helsingin kaupungin omistamaan Malmin sairaalaan, missä olin 10.2.2012 saakka.

Jälkikontrollit marras-joulukuussa 2011

Marras-joulukuussa 2011 kävin Töölön sairaalassa kaksi kertaa jälkitarkastuksissa. Matkat Malmin sairaalasta tein ambulanssilla. Nämä jälkitarkastukset olivat miellyttäviä kahdesta syystä: Jokainen tarkastukseen osallistunut henkilö sanoi ensin ääneen, mitä elintä tai asiaa hän aikoo tutkia, ja heti sen jälkeen tutkimuksen tuloksen, joka oli kaikissa tutkituissa paikoissa myönteinen. Tutkimuksen kohteena oli ymmärtääkseni lähinnä se, onko kaikkiin elimiin toimiva hermoyhteys selkärangasta. Suurin osa tutkimuksista tehtiin ultraäänikuvauksella, mutta myös muita laitteita käytettiin. Sain hyödyllistä ja huojentavaa tietoa monista eri elimistä, kuten munuaisista (joita monet syömistäni lääkkeistä olisivat voineet vahingoittaa) ja eturauhasesta (jonka liikakasvu tai syöpä olisi tässä iässä tavallinen). Peräaukon puristusvoima mitattiin kahdesta eri kohdasta ja todettiin ikäiselleni normaaliksi. Ei siis toteutunut se aiemmin mainittu potentiaalinen vaara, että ulosteen pidätyskyky jäisi vajavaiseksi.

Kaikki tutkitut elimet tuntuivat siis olevan kunnossa. Ainoa kiusallinen ja myöhemmin turhia urologisia tutkimuksia aiheuttanut ongelma oli se, että tutkimuspöydällä kahden naisen edessä selälläni maatessani en saanut pissaa tulemaan pulloon. Ymmärtääkseni se johtui vain tilannekohtaisista psyykkisistä syistä. Ultraäänikuvaus osoitti virtsarakossani olevan 360 ml virtsaa. Kun en saanut sitä pissatuksi pois, se herätti epäilyksen, onko minulla virtsarakossa sen suuruinen "residuaali" (pysyvä virtsajäännös). Toinen naisista sanoi, että yli 300 ml residuaalia pidetään patologisena.

Magneettikuvaus ja lääkärin vastaanotto tammi-helmikuussa 2012

Periaatteessa kolmen kuukauden kuluttua selkäleikkauksesta suoritettiin selän magneettikuvaus. Käytännössä se lykkääntyi kuukaudella, koska kukaan ei ollut tilannut minulle kuljetusta Malmin sairaalasta Töölön sairaalaan silloin, kun minulle oli siellä varattu magneettikuvausaika. Seuraavallakin kerralla kuljetus tuli niin myöhään, että myöhästyimme kuvauspaikalta noin 20 minuuttia. Sillä välin he olivat ottaneet jo seuraavan potilaan kuvaukseen ja jouduin odottamaan kuvaukseen pääsyä sitten taas yli puoli tuntia.

Koko kuvausreissu oli muutenkin epämiellyttävä. Kuvausta varten minun piti mennä selälleni kapealle vuoteelle, johon minun oli erittäin vaikea päästä ja vielä vaikeampi päästä siitä ylös. Ilman sairaanhoitajan nostoapua se ei olisi onnistunut ollenkaan. Selkäni vääntyi siinä kyseenalaisella ja kivuliaalla tavalla. Magneettikuvauksen loppuvaiheissa laitteen lämpötila alkoi nousta kuin saunassa. Olin ollut samanlaisessa kuvauksessa jo ainakin 2 kertaa aiemmin Meilahden sairaalassa, missä sellaista ei tapahtunut. Ajattelin, että lämpötilaa ehkä nostetaan verisuonten laajentamiseksi tai muusta vastaavasta lääketieteellisestä syystä. Toisaalta kuitenkin epäilin, että laitteeseen on tullut sähkövika. Painaisinko kuvauksen keskeyttävää hälytysnappia? Toimiiko hälytysnappikaan, jos laitteen johdot jo käryävät? Yritin välttää hälytysnapin painamista, ettei jo yli puoli tuntia kestänyttä kuvausta aloitettaisi alusta. Kuvauksen jälkeen otin lämpötilan nousun puheeksi ja sanoin, että paniikin välttämiseksi siitä pitäisi kertoa potilaalle etukäteen. Minulle vastattiin, että se ei ollut tarkoituksellista, vaan ilmiö, joka toisinaan esiintyy pitkissä kuvauksissa!

Helmikuussa kävin sitten vielä kerran Töölön sairaalassa ortopediksi erikoistuvan kirurgin vastaanotolla. Samalla palautin tukiliivini, jonka käyttöaika oli päättynyt jo jouluna. Hän katsoi tietokoneen näytöltä magneettikuvauksessa saatua kuvaa ja antoi minunkin katsoa, miten tukiraudat selässäni ovat. Johtopäätös oli, että mitään operointitarvetta ei enää ole eikä muita kontrollikäyntejä enää tarvita. Pyysin samalla todistuksen pysyvän invaliditeettini haitta-asteesta, mutta sen arviointi kuuluu kuulemma kaupungille ja on vieläkin tekemättä.

Paluu näiden kopiosivujen tai blogin timontti.blogspot.com kansilehdelle.