©Timo Ahjos
Laadittu 19.11.2020
Täydennetty 6.6.2021
Liittyy blogiin tahjos.blogspot.com

 

Timo Ahjos muistelee ...

Asevelvollisena Suomen armeijassa, osa 2

Osa 1:ssä kerroin, kuinka lähdin työpaikalta armeijaan, sekä peruskoulutuskaudesta ja aliupseerikoulusta Rannikkojääkäripataljoonassa Upinniemessä. Eräs alokastoveri totesi jossakin tilanteessa ulkona marssiessamme, että on ihan sellainen mukava tunne kuin olisimme jossakin sotaelokuvassa. Siltä se minustakin tuntui, eikä missään tilanteessa tuntunut siltä, että olisimme oikeasti valmistautumassa taisteluun elämästä ja kuolemasta.

Tämän kakkososan aiheena on reserviupseerikouluaika Haminassa, upseerikokelasaika Upinniemessä, paluu työpaikalle sekä varusmiesajan jälkeinen asevelvollisuusaika.

Reserviupseerikoulu (RUK) Haminassa

RUK:iin tuli upseerioppilaiksi varusmiehiä kaikkialta Suomesta. Minut sijoitettiin 2. komppaniaan, joka majoitettiin historiallisen päärakennuksen ylimpään kerrokseen. Kun alla olevan kuvan klikkaa isokokoiseksi, siinä näkyy rakennuksen oikeassa yläkulmassa punaisella nuolella merkitsemäni tupani sijainti. Asuin Haminassa siis parhaalla mahdollisella paikalla. Kurssimme numero oli 146 ja se pidettiin 9.8.-21.11.1974.

 

Tupani sijainti Postikorttikuva: RUK päärakennus ja Kaatuneiden upseerien patsas

 

Komppanian sisällä oppilaat jaettiin ryhmiin ja tupiin sukunimen aakkosjärjestyksessä. Olin aakkosissa toisena heti Aallon jälkeen. Minun jälkeen siinä ja seuraavassa tuvassa oli pääasiassa Dragsvikista tulleita ruotsinkielisiä oppilaita, joiden sukunimi alkoi kirjaimilla A-C. Se teki tästä palvelujaksosta erityisen mielenkiintoisen. Tuvissa oli kerrossängyt. Minun paikkani oli ovelta katsottuna ensimmäisessä sängyssä vasemmalla, sen yläpetillä.

Meille jaettiin heti kurssin alussa edellisen kurssin oppilaskunnan julkaisema opasvihkonen, jonka alussa oli koulun johtajan kirjoitus. Siinä hän kertoi mm., että kurssin pituus on 15 viikkoa eli 105 vuorokautta. Siitä julkaisusta voi saada sellaisen käsityksen, että RUK on kuin lomahotelli, jossa on tarjolla runsaasti erilaista harrastustoimintaa. Oppilaskunnan työt oli kuitenkin tehtävä vapaa-aikana, jota ei ollut kuin muiden mentyä nukkumaan. Hallituksen jäsenet saivat työskennellä yöllä kahteen ja jaostoissa työskentelevät puoleen yöhön saakka. Vain kaikkein tärkeimmissä tapauksissa oppilaskuntatyössä mukana olevilla oli mahdollisuus saada vapautusta muusta palveluksesta. Oppilaskunnassa toimi seuraavat 12 jaostoa: Talousjaosto, Kuljetusjaosto, Juhlajaosto, Kulttuurijaosto, Sosiaalijaosto, Järjestelyjaosto, Ilmoitushankintajaosto, Hengellinen jaosto, Historiajaosto, Tiedotusjaosto, Urheilujaosto, Julkaisujaosto. Oppaassa suositeltiin myös tutustumista Haminan kaupunkiin, sen kirjastoon, ravintoloihin, uimahalliin ja elokuvanäytöksiin, sekä myös Karhulaan ja varsinkin Kotkaan.

Lisäksi jaettiin ohje, kuinka voi perustaa opintokerhon. Kerhossa pitää olla vähintään 5 oppilasta, sen pitää kokoontua vähintään 12 kertaa, kokouksen pitää kestää vähintään tunnin eikä niitä saa pitää kuin yhden vuorokaudessa. Kerho voi saada valtionapua enintään 120 markkaa. Esimerkkeinä mainittiin mahdollisia opiskeluaineita: kielet, matematiikka ja tekniikka, musiikki, valokuvaus, kirjallisuus, liikunta, järjestötoiminta, talous- ja sosiaalipolitiikka, turvallisuus- ja ulkopolitiikka sekä psyklologia.

Kurssin aikana pidettiin 9 kirjallista koetta, joista sain arvosanoja väliltä 6-8. En muista, minkälaista liikuntakoulutus oli, mutta siitä olen saanut arvosanan 6. Kerran pidettiin suunnistuskilpailu. Käytännön johtamistaitoa arvosteltiin maastossa annettujen johtamistehtävien perusteella.

Koin tärkeänä sen, että pääsin RUK:iin, mutta minulla ei ollut sitten siellä enää muuta tavoitettua kuin selvitä kunnialla kurssin loppun saakka. Oppilaskunnan toimintaan en osallistunut millään tavalla, vaan menin nukkumaan aina virallisen koulutusohjelman mukaan. En liittynyt mihinkään kerhoon enkä myöskään käynyt tutustumassa Haminan, Karhulan tai Kotkan nähtävyyksiin tai palveluihin. Olin käynyt niissä kaupungeissa aiemmin monta kertaa turistina Summassa asuneen tätini opastuksella. Olen lukenut monien julkisuuden henkilöiden kehumisia, kuinka paljon asioita he oppivat RUK:issa. Erityisesti he muistelivat siellä saamaansa johtamiskoulutusta, Kirkkojärven marssia ja Pahkajärven leiriä sekä RUK:issa syntyneitä elinikäisiä ystävyyssuhteita. Minäkin olen muistiinpanojeni mukaan käynyt tuon marssin ja leirin läpi, mutta minulle ei jäänyt niistä mieleen yhtään mitään! En ollut kenenkään RUK:in aikaisen kaverin kanssa tekemisissä parin seuraavan vuoden jälkeen. Hyvä, että sain myös sen paljon kehutun RUK:n johtamiskoulutuksen. Muuten kuvittelisin sitä joksikin paljon ihmeellisemmäksi kuin mitä se todellisuudessa oli. Tässä on muistiinpanoni aiheesta Johtajan virheitä

 

Timo tauolla

 

Kaminan asennus

 


Mieleen painuneita tapahtumia RUK-ajalta

Alla olevista kuvista vasemmanpuoleisessa poseeraan kameralle. Oikeanpuoleisessa kuvassa valmistaudumme jo RUK:in kirjojen palautukseen kurssin lähestyessä loppuaan. Huomaa päiväpeittojen sinivalkoinen ruudutus, joka piti olla suorassa. Kakkossänky oli tuossa vaiheessa vain yksikerroksinen, koska siitä oli yksi mies keskeyttänyt kurssin ja lähtenyt "maitojunalla" takaisin perusyksikköön.

 

Timo poseeraa kameralle

 

Lähdön valmistelua

 


Kokelasaika Upinniemessä

RUK:in kurssi Haminassa päättyi torstaina 21.11.1974 ja palvelus jatkui Upinniemessä upseerikokelaana maanantaina 25.11.1974. Kokelaana toimin alokkaita kouluttavana joukkueenjohtajana. Minulla oli johdettavana joukkue, joka koostui neljästä ryhmästä. Kussakin ryhmässä oli 10-12 miestä + ryhmänjohtajana alikersantti tai kersantti.

Joistakin koulutustehtävistä piti laatia etukäteen kirjallinen koulutussuunnitelma. Muistaakseni opetin ainakin kompassin käytön ja tuliylläkön tekemisen vihollisen kimppuun. Jälkimmäisestä minulla on tallessa laatimani koulutussuunnitelman luonnos, jonka kirjoitin nyt puhtaaksi ja liitin tähän.

Liikuntakoulutuksesta opin, kuinka suuri vaikutus henkisellä puolella on fyysiseen suorituskykykyyn. Kun alokas- ja rannikkojääkäriaikana juoksimme muutaman kilometrin pituisen maastojuoksulenkin, minä olin aina joukon häntäpäässä. Mutta kun jouduin kokelaana johtamaan saman maastojuoksun, jaksoin juosta sen joukon kärjessä. Sitäpaitsi jouduin juoksemaan sen vielä peräkkäin kahteen kertaan eri joukon kanssa.

Kokelasaikana vein joukkueeni kerran polkupyörämarssina Upinniemestä ampumaleirille Syndaleniin, joka on Hankoniemellä noin 90 kilometrin ajomatkan päässä. Silläkin reissulla, kuten yleensäkin, jaksoin toimia väsymättä, kun sanoin itselleni: "Upseeri ei väsy!"

Erikoisimmat muistot kokelasajalta liittyvät jouluun 1974. Useimmilla varusmiehillä oli hirveä hinku päästä jouluksi kotiin. Minä taas ajattelin, että vain kerran elämässä on tilaisuus kokea joulu armeijassa. Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi jäämään jouluksi kasarmille, jolloin minut nimitettiin Rannikkojääkäripataljoonan päivystäjäksi. Olin sotilasurani huipulla, kun joulupäivänä ilmoitin kirkossa (Merikappelissa) koko pataljoonan Porkkalan varuskunnan päällikölle, kommodori Pauhakarille: "Herra Kommodori, Rannikkojääkäripataljoona järjestynyt jumalanpalvelukseen! Ilmoitti kokelas Ahjos."

Ennen tuota joulupäivän juhlahetkeä oli kyllä muutamia hankalia tilanteita. Ainakin yhdessä tuvassa varusmiehet ryyppäsivät jouluaattoiltana. En tehnyt siitä merkintää minnekään, mutta sanoin heille, että minun on se tehtävä, jos he eivät heti lopeta. Myöhemmin aattoiltana sain tietää, että yksi varusmies oli ajanut kaveriltaan lainaamalla uudella Mossella päin sähköpylvästä Kirkkonummen keskustaan johtavalla mutkikkaalla tiellä. Hän oli matkalla ostamaan viinaa "Sokerin mustalaisilta", kuten Suomen Sokerin Kantvikin tehtaan lähellä asuvia romaneja siihen aikaan kutsuttiin. Ilmoitin tapahtuneesta paikallisen sähkölaitoksen päivystykseen, mutta sen enempää en joutunut siihen asiaan sekaantumaan.

Hyvin myöhään illalla, jolloin olin yksin esikuntarakennuksessa päivystäjän huoneessa, puhelin soi. Soittaja kertoi välittävänsä minulle salatun viestin Etelä-Suomen sotilasläänin esikunnasta. Minulla ei ollut mitään koulutusta salattujen viestien purkamiseen. Sen vuoksi soittaja neuvoi minulle yksityiskohtaisesti, mitä minun pitää tehdä. Merkitsin tapahtuman päivystäjän kirjaan tähän tapaan: "Otin vastaan salatun viestin ja toimin sen edellyttämällä tavalla." Ensimmäisenä joulun jälkeisenä arkipäivänä pataljoonan esikuntaväki kutsui minut sinne selvittämään, mitä se viesti sisälsi. En tietenkään voinut kirjoittaa salattua viestiä päivystäjän kirjaan kenen tahansa luettavaksi.

Jouluaattona oli sotilaskodissa sellainen perinteinen joulujuhla, johon osallistui varusmiesten lisäksi kantahenkilökuntaa lapsineen. Joululauluja laulettiin, lapset esittivät jotakin ja joulupukki jakoi lahjoja. Joulupäivän ohjelmaan kuului jumalanpalveluksen jälkeen juhla-ateria varuskunnan ruokalassa. Kun pataljoonan komentaja, everstiluutnantti Rannikko saapui sinne rouvansa kanssa, vein hänelle yöllä saamani ohjeen mukaisesti sen puhelinviestin paperille selväsanaisesti kirjoitettuna. Siinä Etelä-Suomen sotilasläänin komentaja, kenraaliluutnantti Halmevaara toivotti joukko-osastoille ja sotilapiireille, niiden päällystöille, varusmiehille ja siviilihenkilökunnalle rauhallista joulua, hyvää vuoden loppua ja onnekasta uuden vuoden alkua. En viitsi tähän kirjoittaa, miten pataljoonan komentaja siihen reagoi.

Päivystäjänä jouduin myös muutaman kerran valvomaan tavallista ruokailua. Ruokailun valvojan kuului aina tehdä jokin merkintä ruokalan päivystyskirjaan. Yleensä siihen kirjoitettiin "Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi". Joku korkea upseeri sotilaspiirin esikunnasta oli siellä vieraillessaan kirjoittanut pidemmän lausunnon, jossa hän kehui muun muassa, kuinka ruoka-annos oli eri väristen ainesten sommittelulla saatu erityisen herkullisen näköiseksi. Mutta minun kohdalle sattui yhdellä aterialla sellainen tilanne, että ruokalistaan merkitty pääruoka loppui. Kävin silloin kysymässä eräältä kapiaiselta neuvoa. Hän neuvoi, että voin kuitenkin kirjoittaa ruokaa olleen riittävästi, koska sen loppuneen ruokalajin tilalle tuotiin jotakin muuta, joten jokainen sai kyllä ruokaa riittävästi.

Varusmiespalvelukseni päättyi 10.1.1975 ylennykseen vänrikiksi ja sen jälkeiseen kahvihetkeen. Olin siellä omalla autolla, joten oheinen valtion antama matkalippu jäi käyttämättä. Sillä olisin päässyt ilmeisesti vain Helsingin linja-autoasemalle, mutta en Roihuvuoreen saakka, missä silloin asuin.

 

Vänrikkien kahvihetki

 

Autolippu siviiliin

 

 

Ohi on

 

Ohi on 330

 


Paluu työpaikalle

Osan 1 alussa kerroin, kuinka työpaikalta armeijaan lähtiessäni jätin Kansan eläkevakuutusosaston osastopäällikölle ranskalaisin viivoin luettelon tehtävistä, jotka jonkun pitäisi lähtöni jälkeen tehdä. Äänitin sanelukoneen nauhalle suullisen selityksen kustakin kohdasta. Tehtävien välissä soi aina pätkä Muska Babitzinin laulamaa kappaletta Jambalaya. Palattuani työpaikalle noin 11 kuukautta myöhemmin menin heti uteliaana kysymään, kuinka asiat olivat hoituneet. Osastopäällikkö sanoi, että se nauha oli hauska, mutta ne siinä luetellut tehtävät ovat edelleen kaikki tekemättä.

Toinen jännittävä asia oli, kuinka lisäeläkevakuutusten vakuutusmaksujen, vastuiden ja tarjousten laskenta oli sujunut tekemälläni Terle-järjestelmällä. Sitä vuonna 1971 tehdessäni eläkevakuutuksen kaikista muista sovelluksista vastuullinen systeeminsuunnittelija oli uskonut ja toivonut, että se järjestelmä romahtaa, kun minä en ole sitä käyttämässä ja ylläpitämässä. Niin ei kuitenkaan ollut tapahtunut. Poissaollessani Terle-järjestelmää käyttänyt mies sanoi kohteliaasti, että se on ainoa systeemi, jonka hänkin ymmärtää. Hän osasi käyttää sitä, mutta ei osannut Cobol-ohjelmointia. TEL-säännöksissä tapahtui kesällä 1974 muutoksia, jotka pakottivat tekemään muutoksia ohjelmakoodiin. Ne olin käynyt tekemässä työpaikalla viikonloppuvapailla.

Kuinka asevelvollisuus jatkui varusmiespalveluksen jälkeen?

Asevelvollisuus alkoi käytännössä sen vuoden syyskuun alussa, jolloin täytin 19 vuotta. Silloin oli pakollinen kutsuntatilaisuus, johon sisältyi upseerin haastattelu ja sotilaslääkärin tarkastus. Siinä määriteltiin palveluskelpoisuus ja oli mahdollisuus esittää toivomuksia palveluspaikan ja aselajin sekä palvelukseen astumisen ajankohdan suhteen. Niistä, jotka eivät anoneet lykkäystä, monet määrättiin astumaan palvelukseen jo heti lokakuun puolivälissä. Minä anoin opintoja varten 3 vuotta lykkäystä. Kun se lykkäys oli päättymässä, anoin ja sain vielä 3 vuotta jatkolykkäystä, jonka jälkeen minulla oli lykkäystä vuoden 1973 loppuun saakka. Kun anoin ensimmäistä etelänmatkaani varten passia elokuussa 1973, passihakemukseen piti liittää esteettömyystodistus, jonka mukaan olin 31.12.1973 saakka esteetön matkustamaan ulkomaille. Sen vuoksi passi, joka olisi normaalisti myönnetty vähintään vuoden ajaksi, myönnettiin vain vähän yli 4 kuukauden ajaksi eli 31.12.1973 saakka.

Jotkut ihmiset varoittivat, että kun menee alokkaana armeijaan 6 vuoden lykkäyksen jälkeen, silloin on vaikea alistua itseä nuorempien "pojankloppien" komentoon. Minulla ei ollut lainkaan sellaista ongelmaa. Päinvastoin kestin koko varusmiespalveluksen paremmin 26-vuotiaana monestakin syystä: Olin silloin fyysisesti vahvempi kuin 19-vuotiaana. Koska olin jo suorittanut akateemisen loppututkinnon, maksanut opintovelkani ja tehnyt 3 vuotta stressaavaa ansiotyötä, armeija-aika oli minulle tavallaan ansaittua kuntolomaa. Erityisen iloinen olin siitä, että hakemustani erikoisupseerikoulutukseen ei ollut hyväksytty, vaan jouduin läpikäymään Rannikkojääkäripataljoonan aliupseerikoulun. Sen aikana sain kokea monia sellaisia asioita, joita en ollut kokenut sitä ennen enkä ole kokenut koskaan sen jälkeen. Erikoisupseerikoulutukseen päässeet opiskelutoverini jäivät ilman niitä kokemuksia ja joutuivat tekemään pääesikunnassa aika tylsiä konttoritöitä. Minulla ei ollut minkäänlaista ongelmaa kunnioittaa itseäni nuorempia, mutta sotilasarvoltaan korkeampia henkilöitä. Toisaalta minulle antoi henkistä voimaa tietoisuus siitä, että minulla on siviilissä vakituinen työpaikka, jossa on pataljoonan komentajan peruspalkkaa suurempi palkka.

Olin siis varusmiespalveluksessa 16.2.1973-10.1.1974, ensin alokkaana, sitten rannikkojääkärinä, oppilaana, korpraalina, alikersanttina, upseerioppilaana ja upseerikokelaana. Varusmiespalveluksen viimeisenä päivänä sain ylennyksen vänrikiksi. Tuona aikana käytin eri vaiheissa tällaisia kauluslaattoja.

Asevelvollisuus kuitenkin jatkui reservissä. Upseerit ja aliupseerit ovat reservissä sen vuoden loppuun, kun he täyttävät 60 vuotta. Ne vänrikit, jotka kutsuttiin kertausharjoituksiin useamman kuin yhden kerran, saivat yleensä ylennyksiä luutnantiksi, yliluutnantiksi tai jopa kapteeniksi. Kertausharjoituksissa päivitetään reserviläisen tietoja ja osaamista sotilaskoulutustaan vastaavissa tehtävissä. Kertausharjoituksissa saa yleensä tietää oman paikkansa sodan ajan joukossa. Kuitenkin työnantajilla on mahdollisuus varata henkilöstönsä jäseniä kriittisiin töihin myös poikkeusoloissa. Tällöin työntekijän sodan ajan tehtävä on toimia työnantajansa palveluksessa yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamiseksi. Sekä Kansa-yhtiöt että myöhemmin Kansallis-Osake-Pankki tekivät minusta tuollaisen henkilövarauksen, josta käytetään myös lyhennettä "VAP-varaus". Olin siitä imarreltu, mutta samalla se esti ylenemisen sotilasarvossa. Minua ei VAP-varauksen vuoksi koskaan kutsuttu armeijan kertausharjoituksiin, mutta osallistuin työaikana työpaikalla tehtyyn kriisiajan toimintojen suunnitteluun.

© Copyright: Timo Ahjos 2021. Kaikki oikeudet pidätetään.