©Timo Ahjos
Laadittu 27.7.2021
Lisäys 16.8.2021
Liittyy blogiin tahjos.blogspot.com

 

Timo Ahjos muistelee ...

Ensimmäinen Amerikan-matkani

Ensimmäinen matkani Amerikkaan oli yhdistetty konferenssi- ja lomamatka, jonka aikana olin ensin viikon New Yorkissa, sitten viikon Washingtonissa ja lopuksi vajaan viikon Orlandossa Floridassa. Ulkomaisiin konferensseihin osallistumista pidettiin yleensä korkeimmassa asemassa olevien johtajien etuoikeutena, mutta Ilmarisen toimitusjohtaja, Suomen vakuutusalan "Grand Old Man" Teivo Pentikäinen oli ehdottanut Kansa-yhtiöiden toimitusjohtaja Erkki Pesoselle, että Kansa lähettäisi Washingtonin aktuaarikonferenssiin nuoren miehen, joka voisi saada sieltä ideoita ja innostusta. Niinpä Pesonen antoi minulle mahdollisuuden mennä sinne, vaikka kysymyksessä oli vahinkovakuutusaktuaarien konferenssi ja minä oli eläkevakuutusaktuaari. Pentikäinen ja Pesonen olivat siellä itsekin, mutta Kansasta ei ollut muita aktuaareja minun lisäkseni.

Kun en ollut aiemmin käynyt Amerikassa, ehdotin, että saisin tutustua ennen konferenssia paikallisiin olosuhteisiin ja tapoihin omalla kustannuksellani siten, että olisin ennen Washingtonissa pidettävää konferessia viikon New Yorkissa ja konferenssin jälkeen muutaman päivän Floridassa. Se hyväksyttiin ja niin tapahtui.

Kuinka työmatkat tilattiin siihen aikaan?

Oli kevät 1977. Silloin ei ollut vielä internetiä. Matkat tilattiin matkatoimistosta. Kansa käytti E-liikkeen omaa Matkatoimisto Matkarengasta. Kun olin käynyt jo aiemmin kahdella Aurinkomatkojen etelänmatkalla, olin tottunut asioimaan Aurinkomatkojen toimistossa ja otin sieltä joka vuosi myös TopClub-matkojen esitteen. Siitä luin hotellien kuvauksia. Matkarenkaan toimistossa en muista koskaan käyneeni paikan päällä. Puhelimessa kerroin vain matkapäivät ja joskus toivomani hotellin. Matkatoimistovirkailija hoiti loput eli varasi lennot ja hotellit. Matkarenkaan lähetti toi sitten työpaikalleni kotelon, missä oli matka-aikataulu, lentoliput ja hotellivoucherit.

Lentolippu oli nitojalla yhteennidottu nippu pitkulaisia papereita. Siinä oli päällimmäisenä pari sivua yleisiä ohjeita, sopimusehtoja yms. ja niiden jälkeen erillinen irtirepäistävä lippu kullekin matkaosuudelle (esimerkiksi Helsinki - Lontoo - Bermuda - NewYork - Chicago - Lontoo - Helsinki). Lentolipun hinta määräytyi kaikkien lentojen yhteenlasketun pituuden mukaan ja riippui lisäksi siitä, mistä kaupungista lippu ostettiin. Ohjeissa korostettiin sitä, että matkustajalla pitää olla koko nippu ehjänä - etukäteen nipusta irti repäisty lippu ei kelpaa (joten niillä ei voitu käydä kauppaa). Siihen aikaan lentoja sai hyvin joustavasti peruuttaa ja muuttaa, joten työkseen matkustavien lippunippu saattoi olla hyvinkin paksu ja sekava. Esimerkiksi eräs sveitsissä asuva jälleenvakuutuksia välittävä broker kertoi, että kun Helsingistä sai silloin lentolippuja halvemmalla kuin muualta, hän osti täällä käydessään sellaisen lipun, jossa oli lentoja puolen vuoden ajalle edestakaisin Amerikan ja Euroopan välille ja Euroopan kaupunkien välillä moneen kertaan. Hänellä ei ollut matkasuunnitelmaa niin pitkäksi ajaksi, mutta lentojen reittejä ja päivämääriä sai aina vaihtaa lähes kuluitta.

Siihen aikaan lentokoneissa oli kaksi luokkaa: ensimmäinen luokka ja turistiluokka. Business-luokkaa ei ollut vielä keksitty. Kansan matkustussäännön mukaan varsinaiset työmatkat, joilla hoidetaan työasioita, matkustettiin ensimmäisessä luokassa. Konferenssimatkat matkustettiin turistiluokassa.

Lontooseen ei vaadittu muuta matkustusasiakirjaa kuin passi, mutta USA:an tarvittiin lisäksi viisumi. Se piti anoa USA:n konsulaatista hyvissä ajoin. Hakemuksen liitteeksi tarvittiin todistus siitä, että teen matkan Kansan palveluksessa ja kustannuksella. Hakemuksessa piti ilmoittaa mm., aionko Yhdysvalloissa ollessani tehdä jotakin rikollista, liittyä rikolliseen järjestöön tai pyrkiä muuttamaan Yhdysvaltojen valtiojärjestystä. Tuo viimeksi mainittu olikin relevantti kysymys, kun matkustin Kansan kustannuksella, jonka hallintoelimissä oli vain demareita ja kommunisteja. Minulle myönnettiin huhtikuussa 1977 hakemani B2-viisumi, joka oli voimassa pysyvästi ("Indefinitely"). En tiedä, olisiko viisumi kelvannut vielä sen passin vanhenemisen jälkeen, johon se oli leimattu. Kävin kyllä USA:ssa myös myöhemmällä passilla, mutta silloin suomalaisilta ei vaadittu enää viisumia, vaan samat kysymykset esitettiin lentokoneessa jaetulla lomakkeella. Viisumin saatekirjeessä huomautettiin, että viisumi ei takaa maahan pääsyä, vaan maahanpääsyoikeus päätetään aina rajalla, kun on sinne menossa. Käytännössä rajatarkastuksessa esitettiin joitakin kysymyksiä ja virkailija katsoi monta tuhatta sivua paksusta tiskiin kiinnitetystä "rengaskansiosta", onko henkilön nimi siellä. Kun ei ollut, maahan pääsi ilman muita tutkimuksia.

En muista, oliko minulla jo ensimmäisillä matkoilla Eurocard-luottokortti vai sainko sen vasta myöhemmin. Eurocard oli Luottokunta-nimisen (siihen aikaan suomalaisten pankkien yhdessä omistaman) luottokorttiyhtiön MasterCard-kortti, joka myönnettiin vain yrityksille ja jossa ei ollut määriteltyä luoton ylärajaa. MasterCard oli siihen aikaan Suomessa tuntematon nimi, mutta USA:ssa Eurocard hyväksyttiin juuri sillä perusteella, että sen kääntöpuolella oli siellä hyvin tunnettu MasterCard-logo. Hotelleissa ennalta varatun huoneen maksuksi kelpasi matkatoimistosta saatu "voucher", mutta mahdolliset erikseen maksettavat palvelut maksoin käteisellä tai Eurocardilla. Yksityistä luottokorttia minulla ei silloin vielä ollut. Matkakassa muodostui seteleistä (GBP ja USD) sekä USD-määräisistä matkashekeistä, joita vaihdoin pankeissa käteiseksi tarpeen mukaan. Monissa paikoissa ostoksen saattoi maksaa myös suoraan matkashekillä vaihtamatta sitä ensin seteleiksi.

Lento ja saapuminen New Yorkiin

Finnair lensi siihen aikaan Vantaalta New Yorkiin DC-10 -koneilla, joista ensimmäinen oli tullut Finnarille vasta 2 vuotta aiemmin helmikuussa 1975. Se oli ensimmäinen lentoni laajarunkoisella koneella. Finnair lensi tuota väliä monta kertaa viikossa, mutta lento ei ollut koskaan suora, vaan siinä oli aina yksi välilasku, joka oli viikonpäivästä riippuen joko Amsterdamissa tai Montrealissa.

Koneeseen noustiin lentoaseman asfalttikentältä portaita pitkin. Jättäydyin jonon hännille ja tunnistin, että myös Kansan hallintoneuvoston puheenjohtaja, kansliapäällikkö Keijo Liinamaa nousi samaan koneeseen. Hän matkusti ensimmäisessä luokassa, minä turistiluokassa. Kun nousin koneeseen, sen alapuolella ei ollut enää miehiä eikä laitteita. Kiinnitin huomiota siihen, että koneesta oli alkanut valua jotakin nestettä asfaltille. Sitä tuli kuin keittiön kraanasta ja lätäkkö oli vielä aika pieni. Kukaan muu ei ollut sitä voinut nähdä. Mietin pitkään, pitäisikö minun ilmoittaa siitä vai ei. Kun istuin jo paikallani, kysyin ohi kävelleeltä lentoemolta, kuuluuko se asiaan, että koneesta valuu jotakin nestettä asfaltille. Hän lupasi ottaa selvää, mistä on kysymys. Myöhemmin hän tuli ilmoittamaan minulle, että se on wc-nestettä eikä anna aiheutta huoleen. Olin iloinen, että hän piti ilmoitustani asiallisena.

Koneen laskeuduttua John F. Kennedyn lentokentälle oli ensin passin tarkastus kansainvälisessä saapumisrakennuksessa. Virkailija katsoi passiani ja kysyi "Timo, did you come here for vacation/vocation?" En saanut selvää, kumpaako sanaa hän käytti. Tiesin että "vacation" tarkoittaa lomaa ja "vocation" ammattia. En myöskään tiennyt, mikä olisi oikea vastaus, kun matkaohjelmassani oli ensin viikon loma New Yorkissa ja sen jälkeen Washingtonissa konferenssi, johon osallistuin ammattini puolesta työnantajan kustannuksella ja täydellä palkalla. Toisaalta minulla oli ehkä vain turistiviisumi eikä oikeutta tehdä USA:ssa työtä. Vastasin, että olen menossa aktuaarikonferenssiin.

Kun astuin lentoasemarakennuksesta jalkakäytävälle, se oli ihmeellinen elämys: Ihan kuin olisin tullut sisälle televisio-ohjelmaan! Kaikki oli juuri sellaista, mitä olen televisiossa nähnyt! Siihen aikaan piti ensin matkustaa bussilla maanalaisen asemalle, joka oli muutaman kilometrin päässä lentoasemalta. Ei siis ollut vielä erityistä lentoasemajunaa. Olin kuitenkin selvittänyt kaikki asiat etukäteen niin, että osasin mennä bussilla ja kahdella maanalaisen junalla kävelymatkan päähän hotellistani.

 

OH-LHA Iso-Antti
DC-10 "Iso-Antti" OH-LHA

 

TWA Terminal
TWA, Eero Saarinen

 


Viikko New Yorkissa

New Yorkissa asuin omalla kustannuksellani halvassa turistiluokan hotellissa, jonka olin kai löytänyt TopClub-matkojen esitteestä. Se hotelli löytyy vieläkin googlaamalla: Hotel Taft, 7th Ave at 50th Street. Lentokoneeni oli laskeutunut klo 18.10, joten saavuin hotellille vähän ennen klo 20 lauantai-iltana 7.5.1977. Hotellissa oli iso aula ja siellä oli paljon lauantai-illan huvituksiin valmistautunutta rentoa väkeä. Monien pukeutuminen oli sellaista, mitä en ollut ennen nähnyt. Esim. eräällä naisella oli vain turkiksista tehdyt bikinit. Kirjauduin mahdollisimman huomaamattomasti tiskillä ja poistuin väsyneenä huoneeseeni, joka oli jossakin aika korkealla pitkien ja mutkikkaiden käytävien päässä. Siellä oli oven sisäpuolella mm. varmuusketju ja varoitus, että ei pidä avata ovea, jos ei tiedä, kuka pyytää. Jossakin vaiheessa joku mies koputtikin oveani ja sanoi jotakin, mutta en reagoinut siihen mitenkään.

Kun seuraavana aamuna, siis sunnuntaina, lähdin ulos ja kävelin vielä hotellin kohdalla jalkakäytävällä, eteeni putosi puoli ämpärillistä vettä. Tietysti säikähdin, mutta en kastunut. Katsoin ylös, mistä vesi tuli, ja näin yhdessä ikkunassa kaksi nuorta naista nauramassa. Jatkoin kävelyä ja kun ylitin ensimmäisen kadun, yksi taksi kääntyi eteeni niin hurjasti, että olin vähällä jäädä sen alle suojatiellä. Muu oleskelu New Yorkissa sujuikin sitten riskittömästi. Olin siellä kuusi päivää ja kävin tutustumassa jo Suomessa ostamani opaskirjan mukaisiin "pakollisiin nähtävyyksiin". Yhtenä päivänä kävin JFK-lentoasemalla katselemassa lentokoneita ja kävin suomalaisen arkkitehti Eero Saarisen vuonna 1962 suunnittelemassa TWA-lentoyhtiön lintuhahmon muotoisessa terminaalissa, joka on nykyisin TWA Hotel.

Tuolla viikolla kävin ensimmäisen kerran Burger Kingissä syömässä. Seinällä olevasta tuotekuvastosta valitsin "Whopper"-nimisen hampurilaisen, mutta en tiennyt, kuinka se lausutaan. Helsingissä oli kyllä jo vuodesta 1975 alkaen ollut hampurilaisravintola Carrols, mutta NYC:issä toiminta oli organisoitu eri tavalla. Myyjänä oli pieni itämainen nuori nainen, joka teki kaiken hyvin nopeasti, mutta koko ajan ystävällisesti hymyillen. Sitä mukaa kun tein tilaustani, hän toisti ne mikrofoniin ja löi samalla kassakoneeseen. Kun lopuksi annoin hänelle maksun, hän osoitti minun vasemmalla puolella olevaan kouruun, kiitti minua ja tervehti jo seuraavaa asiakasta. Siinä kourussa oli jo valmiina minulle kuuluva vaihtoraha sen verran syrjässä, etten ollut seuraavan asiakkaan tiellä. Heti kun olin saanut ne rahani kukkarooni, ystävällinen nuori mies ojensi minulle tiskin yli tarjottimen, jossa oli tilaamani ateria. Suomessa tuo kaikki tapahtuu hitaammin.

New Yorkin nähtävyyksistä

Olin ostanut jo maaliskuussa Helsingissä 200-sivuisen kirjan "New York on $15 a day". Kävin katsomassa siinä esiteltyjä nähtävyyksiä ripeään tahtiin sunnuntaista perjantaihin. Kirjassa esitellyistä kohteista kävin kirjaan tekemieni merkintöjen mukaan ainakin seuraavissa paikoissa, joiden esittelyt jätän kiinnostuneen lukijan googlattaviksi:

Jälkikäteen arvioiden merkittävimmäksi muistoksi jää käynti vuonna 2001 tuhoutuneen World Trade Centerin tornin huipulla, mistä minulla on edelleenkin tallessa useita esitteitä ja postikortteja. Koin siellä käynnin pakolliseksi, vaikka pelkäsin mennä sinne. Ne talot tuntuivat minusta liian korkeilta ja pelkäsin, että se talo kaatuu juuri silloin kun minä olen siellä ylhäällä. Pelkäsin myös, että hissi juuttuu jonnekin kerrosten väliin. Suuri turistihissi ei pysähtynyt missään välikerroksissa vaan meni hurjaa vauhtia suoraan ylimpään kerrokseen. Ylimmässä kerroksessa oli propagandaa maailmankaupan puolesta. Jostakin kirjoitin muistiin "World Peace Through World Trade - IBM" (suomeksi: Maailman rauha maailmankaupan kautta, IBM). Muistan myös vitriinissä olleen Sony-merkkisen radion, jonka kyltissä luki "Amerikkalainen radio (tehty Japanissa)" .

 

World Trade Center

 

World Trade Center

 


Siirtyminen Washingtoniin

Halusin matkustaa New Yorkista Washingtoniin junalla, koska junasta näkee enemmän kuin lentokoneesta. Rahallisesti olisi ehkä kannattanut sekin lyhyt väli lentää, koska silloin lentolippuni olisi voitu kirjoittaa Helsingistä USA:n kautta Helsinkiin eikä kahta erillistä lippua.

Washingtonin rautatieasemalla laitoin matkalaukkuni ensin säilytykseen ja halusin katsella hiukan sitä ympäristöä. Minusta alkoi tuntua siltä, että yksi mies kulki perässäni ja seurasi minua. Sitten lähdin taksilla hotelliin. Taksien lähtöalueella oli miesvirkailija, joka kysyi minulta, minne haluan kyydin. Sanoin "Hyatt Regency Hotel". Minulle oli varattu huone samasta hienosta hotellista, missä aktuaarikonferenssi pidettiin. Se mies ohjasi minut yhteen taksiin ja kun jo istuin siinä, hän ohjasi viereeni takapenkille naisen, joka oli kuulemma menossa samaan suuntaan. Matkan aikana nainen kyseli, mistä olen kotoisin ja miksi olen tullut sinne. Minä tietysti tyhmänä suomalaisena vastasin rehellisesti jokaiseen kysymykseen. Sitten hän kysyi, osaanko minä saksaa. Kun vastasin myöntävästi, hän pyysi minua sanomaan jotakin saksaksi. Sanoin "Ich habe leider nix zu sagen" (suomeksi: Valitettavasti minulla ei ole mitään sanottavaa.) Sen kuultuaan hän pyysi kuljettajaa pysähtymään ja poistui. En muista, jättikö hän minulle rahaa saamastaan kyydistä. Epäilen, että sekä minua seuranneen miehen että samaan taksiin tulleen naisen tehtävänä oli selvittää, kuulunko silloin aktiiviseen saksalaiseen "Baader-Meinhof-ryhmään" eli "Punaiseen armeijakuntaan". Se oli äärivasemmistolainen terroristiryhmä, joka pyrki mm. vastustamaan Yhdysvaltojen imperialismia. Ryhmän iskuissa kuoli vuosina 1972-1991 yhteensä 34 ihmistä.

Sunnuntaina aamupäivällä lähdin ajelemaan tavallisilla kaupunkibusseilla. Tarkoitukseni oli käydä Arlingtonin hautausmaalla, mutta ensin nousin vahingossa väärään suuntaan menevään bussiin. Jäin pois bussista heti sen huomattuani ja jouduin kadulle, missä oli paljon ihmisiä, joista minä oli ainoa valkoihoinen. Jotkut pelottavan näköiset miehet kiinnittivät minuun heti huomiota ja lähtivät kävelemään lähemmäs, mutta onneksi pääsin bussiin ennen kuin kukaan tuli puhe-etäisyydelle. Ajoin sen bussin päätepysäkille, mutta jostakin syystä en poistunut siitä päätepysäkillä, vaan tulin samalla bussilla takaisin. Päätepysäkillä kuljettaja kyseli minulta kaikenlaista ja vastasin taas rehellisesti jokaiseen kysymykseen. Mutta sitten hämmästyin, kun hän välitti kaiken, mitä olin kertonut itsestäni, jollekin muulle radiopuhelimen kautta.

Jimmy Carterin kausi USA:n presidenttinä oli alkanut 20.1.1977 eli vain 4 kuukautta aiemmin.

 

Amtrak-juna
Amtrak

 

Jimmy ja Rosalynn Carter
Jimmy ja Rosalynn Carter

 


Aktuaarikonferenssista

Kysymyksessä oli viikon pituinen kokonaisuus, jonka alussa oli vahinkovakuutusaktuaarien kansainvälisen järjestön (ASTIN) konferenssi ja sitten Amerikan vahinkovakuutusaktuaarien yhdistyksen (CAS) konferenssi. Torstaina oli mahdollisuus osallistua erilaisiin järjestettyihin retkiin.

Sunnuntaina 15.5.1977 oli ilmoittautuminen ja klo 18.30 alkaen amerikkalaisten vakuutusyhtiöiden tarjoama illallinen pienissä ryhmissä eri ravintoloissa. Jokaisessa ryhmässä oli isäntänä amerikkalainen aktuaari. Minä pääsin ryhmään, jossa oli amerikkalaisen isännän lisäksi kolme japanilaista, yksi hollantilainen, yksi saksalainen ja Asko Tanskanen Eläke-Varmasta. Japanilaisista vanhin oli hyvin suuren vakuutusyhtiön johtaja ja hän puhui vain japania. Toinen japanilainen oli keski-ikäinen ja kolmas melko nuori. Nuorin toimi tulkkina. Alkuesittelyn jälkeen joku kysyi, olemmeko Tanskanen ja minä samasta yhtiöstä. Tanskanen vastasi, että emme ole, mutta Timo on samassa yhtiössä kuin tohtori Pesonen. Kun nuori japanilainen käänsi tuon japaniksi, vanhin heistä kysyi vielä minulta: "Työskentelettekö Te samassa yhtiössä kuin tohtori Pesonen?". Vastasin siihen: "Yes, he is my boss." Silloin se vanhin japanilainen kumarsi istuallaan minulle muutaman kerran. Kun tuo illallinen päättyi ja hyvästelimme, vanhin japanilainen sanoi minulle tulkin välityksellä: "Olkaa hyvä ja välittäkää - mikäli pidätte sitä sopivana - minun terveiseni tohtori Pesoselle!" (Pesonen oli käynyt syksyllä 1973 Japanissa pitämässä esitelmän ja vakuutusmatemaattisia luentoja, ainakin osan niistä Japanin kielellä.)

Edellä mainittujen Pentikäisen, Pesosen, Tanskasen ja minun lisäksi siellä oli Suomesta vielä Teollisuusvakuutuksen Håkan Simberg ja Esa Hovinen, joka työskenteli siihen aikaan Ilmarisen suunnittelujohtajana, mutta tuli sittemmin Pesosen pyynnöstä Jälleenvakuutus-Kansan osa-aikaiseksi aktuaariksi. Suomalaisista vain Pentikäinen oli laatinut ja julkaisut konferenssia varten kaksi matemaattista kirjoitusta, jotka oli siellä kaikkien saatavissa. Niistä toinen oli 8-sivuinen "On the Approximation of the Total Amount of Claims" ja toinen 25-sivuinen "A Solvency Testing Model Building Approach for Business Planning". Hän käytti niistä myös suullisia puheenvuoroja. Kuulosti hassulta, kun amerikkalaiset lausuivat hänen nimensä "Mister Penikainen".

Konferenssiin osallistui 59 ulkomaalaista aktuaaria 15 maasta ja lisäksi hiukan yli 40 amerikkalaista. Keskiviikon iltaohjelmassa oli Shirley MacLainen show Kennedy Centerissä. Se oli erittäin hyvä valinta, sillä hän oli pääosassa vuonna 1960 tehdyssä elokuvassa "Poikamiesboksi" (The Apartment), jonka varmasti kaikki olivat nähneet. Elokuva kertoi suuresta amerikkalaisesta vakuutusyhtiöstä, missä hän oli hissitytön roolissa. Istuin katsomossa sunnuntai-iltaisen illallisryhmämme amerikkalaisen isännän ja hänen kavereittensa joukossa. He olivat kaikki melko nuoria, varmaankin alle 35-vuotiaita, ja suurten, kaikissa osavaltioissa toimivien vakuutusyhtiöiden johtajia tai yliaktuaareja. Silloin oivalsin yhden asian: paikallistasolta on luultavasti lähes mahdotonta nousta liittovaltiotasolle johtavaan asemaan. Nuo kaverit olivat alusta asti toimineet liittovaltiotasolla - ja ainakin eräät ehkä jo toisessa tai kolmannessa polvessa. Kun emoyhtiön johtoryhmään haetaan henkilöä, sitä ei etsitä 50 osavaltiosta vaan niistä porukoista, jotka jo toimivat ja tunnetaan liittovaltiotasolla.

Torstai oli yleinen retkipäivä. Valitsin tarjolla olleista vaihtoehdoista koko päivän bussiretken "Colonial Williamsburg":iin, joka on USA:n perustamisen aikaa kuvaava historiallinen kylän kokoinen ulkomuseo. Sen päivän olin kahdestaan Håkan Simbergin kanssa. Jossakin vaiheessa kävin hänen kanssaan myös Smithsonian instituutin ilmailu- ja avaruusmuseossa. Washingtonin keskeisimmät pakolliset nähtävyydet oli käyty läpi jo maanantaina aamupäivän kestäneellä, konferenssiohjelmaan kuuluneella sightseeing-ajelulla. Yleensä joka ilta hotellissa oli amerikkaisten vakuutusyhtiöiden kustantamaa tarjoilua. Minulla kun ei ollut kokemusta drinkkien tilaamisesta, yhdessä jonossa erehdyin pyytämään saman minkä edelläni seissyt mies otti. Se oli jotakin niin kuivaa, että minun oli vaikea sitä juoda.


Muutama päivä Floridassa

Konferenssin päätyttyä lensin lauantaina 21.5.1977 Eastern Airlines -yhtiön lennolla Washingtonista Orlandoon, missä majapaikkani oli Days Inn, McCoy Road. Sunnuntain tutustuin Orlandoon yleensä, maanantain vietin Disney Worldissa ja tiistain Kennedy Space Centerissä.

Disney World on niin laaja kokonaisuus, että yhdessä päivässä ehti nähdä ja kokea vain pienen osan siitä. Varsinkin toukokuussa siellä oli pitkät jonot joka paikassa. Siellä oli valtavan hienoja esityksiä ja ajeluja, joista kukin kesti tyypillisesti 20 minuuttia ja johon päästäkseen piti ensin jonottaa 40 minuuttia. Esityspaikoissa toimi oppaina ihmistä erehdyttävästi muistuttavia robotteja. Monet toiminnot oli ohjeistettu niin, että englannin kielen taitoa ei edellytetty. Esim. kahvila-ravintolassa appelsiinimehu oli appelsiinin muotoisissa muovipurkeissa ja omenamehu vastaavasti omenan muotoisissa muovipurkeissa.

Minulle jäi erityisesti mieleen ensinnäkin Mikki Hiiren johdolla kulkenut katuparaati, jossa oli useita Disneyn hahmoja, mm. joissakin elokuvissa esiintyvä älykäs Kupla-Volkkari. Juuri minun kohdalla se naurahti eli etuluukku nousi hetkeksi ylös niin, että ikenenet näkyivät. Kävin myös avaruuslennolla, joka oli rakennettu seuraavasti: Katsomona oli pyöreä sali, johon mahtui muutamia kymmeniä ihmisiä. Penkkirivit nousivat jyrkästi siten, että jokainen näki myös keskellä olevan pyöreän lattiaikkunan. Olimme ikäänkuin isossa raketissa. Kun se lähti, jokaisen tuoli painui siten, että tuntui kuin olisimme voimakkaasti kiihtyvässä liikkeessä ylöspäin. Samalla keskilattialla olevasta ikkunasta näkyi yhä kauemmas jäävä Orlando ylhäältä päin katsottuna.

Toisessa huvituksessa mentiin sukellusveneeseen, jonka kerrottiin olevan kapteeni Nemon Nautilus. Sen sisällä laskeuduttiin portaita alas ja jokainen sai ikkunapaikan seinää vasten. Liikkeelle lähtö tuntui siltä, kuin olisimme oikeasti sukeltaneet. Menimme sellaisen luolaston läpi, jossa oli kaikenlaista syvän meren elämää. Kolmas mieleeni jäänyt ajelu oli yksiraiteisella maisemajunalla, joka kulki hitaasti erilaisten tilojen läpi. Paljon jäi vielä kokematta, mutta yhdessä päivässä ei enempää ehinyt. Nämä postikorttikuvat havainnollistavat kahta viimeksi mainittua:

 

 

 

Kun olin jo poistunut Disney World -alueelta ja odotin bussia penkillä istuen, säikähdin, kun viereeni penkille putosi puusta pieni appelsiini!

John F. Kennedy Space Center oli minulla tiistai-päivän 24.5.1977 ohjelmana. Osallistuin siellä maksulliselle opastetulle kiertoajelulle, josta annettiin todistus. Ajelulla poikettiin mm. alla vasemmassa kuvassa näkyvässä hyvin korkeassa rakennuksessa, jossa raketit kootaan lähtövalmiiksi. Sieltä ne sitten siirretään pystyasennossa lähetyspaikalle, joita on useita, kuten oikeanpuoleisessa kuvassa näkyy. Raketit siis kootaan lähtövalmiiksi ja lähetetään täällä Floridassa, mutta lentojen ohjauskeskus on Houstonissa Texasissa ja se on nimeltään "Lyndon B. Johnson Space Center". Siellä kävin keväällä 1978.

 

 

 

Kiertoajelun yhdessä vaiheessa opas kysyi bussissa, mistä kaikista paikoista on tällä kertaa osanottajia mukana. Ihmiset huutelivat kotipaikkojaan. Kun se melu hiljeni, hän kysyi, onko joku jostakin sellaisesta paikasta, mitä ei vielä mainittu. Silloin vaistoni sanoi, että on parasta olla hiljaa. Pian sen jälkeen bussi pysähtyi ja kävelimme juuri tuohon kuvassa näkyvään isoon rakennukseen. Näimme siellä sellaisen ilma-aluksen, jollaisesta en ole vieläkään nähnyt kuvaa missään. Siinä oli valtavan korkea, ilmeisesti kaasulla täytettävä, pinnaltaan vaalea ja harsomaisen näköinen, kampelaa muistuttava yläosa ja sen alla pieneltä näyttävä kiinteä rakennelma, joka oli ilmeisesti teknillisiä laitteita varten.

Tuosta vierailusta ostin matkamuistoksi paketin sitä kalvoa, jota astronautit käyttivät kuussa. Silloin sitä ei myyty vielä juuri missään muualla, mutta sittemminhän se on tullut Suomessakin yleiseen myyntiin. Sillä päällystettyä paksumpaa kalvoa käytettiin jopa Meilahden sairaalassa lisäpeittona ja sitä sanottiinkin siellä avaruuspeitoksi. Ostamastani kämmenen kokoisesta paketista avautui niin suuri ohut kalvo, että siihen voi kääriä aikuisen ihmisen. Kylmässä se suojaa paleltumiselta ja kovassa auringonpaisteessa paistumiselta. Se on henkilöautossa hyvä hätävara, jos on vaarana juuttua jonnekin pakkasella. Tai jos pelastaa jonkun alijäähtyneen ihmisen.

Kotimatka New Yorkin kautta

New Yorkin metropolialueella on kolme isoa lentokenttää: JFK (jota Finnair käyttää), La Guardia sekä Newark Manhattanin toisella puolella New Jerseyssä. Finnairilla oli siihen aikaan voimassa sellainen tarjous, että jos Finnairin matkustajan jatkolento käyttää La Guardiaa, Finnair kustantaa helikopterilennon JFK:lta sinne tai toiseen suuntaan. Sen vuoksi valitsin Orlandosta sellaisen lennon (EA862), joka laskeutui La Guardian kentälle. Pääsin siitä sitten maksutta ison helikopterin kyydissä JFK-lentoasemalle PanAm-terminaaliin.

Maanantaina 16.5.1977, jolloin olin Washingtonissa, New Yorkissa oli tapahtunut useita kuolonuhreja vaatinut helikopterionnettomus. Kyseinen helikopteri kuljetti matkustajia juuri noiden kolmen lentokentän ja Keski-Manhattanilla sijaitsevan PanAm-lentoyhtiön toimiston välillä. Kun helikopteri teki lyhyen välilaskun PanAmin talon katolle, tuuli heitti sen nurin, jolloin pyörivän roottorin lapa tappoi 5 ihmistä siellä katolla. Yksi jalankulkija sai surmansa 59 kerrosta alempana yhden korttelin päässä, kun yksi lapa tai sen osa putosi hänen päälleen. Sen jälkeen helikopteriliikenne kolmen lentokentän välillä jatkui, mutta helikopteri ei saanut käydä enää PanAmin toimiston katolla.

Lisäys 16.8.2021: Kaksi kuvaa PanAmin toimistotalosta

Lopuksi lensin sitten Finnairin DC-10:llä Amsterdamiin ja sieltä noin tunnin välilaskun jälkeen Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Kone oli tunnukseltaan joko OH-LHA tai OH-LHB, joista molemmista löytyy Googlaamalla mielenkiintoisia tietoja niiden myöhemmistä vaiheista. Edellinen ("Iso Antti") teki vielä maailmanympärimatkan toukokuussa 1996 ja se yritettiin saada pelastetuksi mm. Tuurin kyläkauppaan, mutta se lähti kuitenkin Miamin Opa Lockaan purettavaksi huhtikuussa 2004. OH-LHB muunnettiin sammutuskoneeksi ja se oli ainakin vuonna 2013 sammuttamassa pensaspaloa Etelä-Kaliforniassa.

Saavuin taksilla kotiin torstaina 26.5.1977 hyvin väsyneenä puolen päivän aikoihin. Iltapäivällä oli Eläke-Kansan yhtiökokous ja hallintoneuvoston kokous sekä Eläkekassa Tuen edustajiston kokous, mutta luultavasti minulla oli lupa olla niistä poissa, enkä tehnyt kuten Pesonen usein USA:sta palattuaan. Hän tuli lentoasemalta suoraan työpaikalle, mutta hänellä olikin ihan oma tekniikkansa, kuinka hän sai lentokoneessa hyvin nukutuksi.

PS: Postikortit

Siihen aikaan ei matkakuulumisia kirjoitettu Facebookiin vaan lähetettiin postikortteja eri paikoista. Minulla oli mukana A4-kokoinen paperi, jossa oli viidellä rivillä kullakin neljän kortinsaajan nimi ja osoite. Ostin eri paikoissa viittä erilaista korttia 5 kpl kutakin ja 20 postimerkkiä. Samalla rivillä mainitut saivat keskenään samanlaisen kortin ja yksi kortti kutakin lajia jäi itselleni matkamuistoksi. Kullakin rivillä oli vain sellaisia ihmisiä, jotka eivät kommunikoineet keskenään, joten ei ollut sitä riskiä, että keskenään tutut olisivat saaneet samanlaisen kortin.

© Copyright: Timo Ahjos 2021. Kaikki oikeudet pidätetään.