©Timo Ahjos
Laadittu 12.11.2020
Liittyy blogiin tahjos.blogspot.com

 

Timo Ahjos muistelee ...

Juhlapuheeni Rannikkojääkäripataljoonan aliupseerikoulun kurssijuhlassa

Juhla pidettiin Katajanokan Kasinolla perjantaina 26.07.1974. Tässä olevan tekstin olen kirjoittanut puhtaaksi puheeni konseptista 12.11.2020.


RAuK:n kurssi 38:n lähestyessä nyt loppuaan olemme perinteiseen tapaan järjestäneet tämän kurssijuhlan, johon tällainen puhe kuuluu niinikään perinteisenä, pakollisena ohjelmanumerona. Itse asiassa tämä meidän kurssi ei varmaankaan ole tehnyt mitään sellaista, mikä olennaisesti erottaisi sen aikaisemmista kursseista.

Opiskelemme sodankäyntiin liittyviä asioita ajankohtana, jolloin tuntuu epätodennäköiseltä, että tulisimme hankittuja sotilaallisia taitoja käytännössä tarvitsemaan. Päivittäin voimme lukea sanomalehdistä uutisia sotilaallisesta toiminnasta eri puolilla maailmaa, mutta emme halua uskoa, että itse voisimme joutua tarttumaan aseisiin tammikuun 10 päivän jälkeen muuten kuin ehkä kertausharjoituksissa. Tämä ainakin sotaa kokemattoman ikäluokan keskuudessa yleinen asennoituminen lyö epäilemättä leimansa myös siihen, kuinka asennoidumme varusmiespalvelukseen ja asettanee kouluttajat melkoisen motivointitehtävän eteen.

Tällainen reservialiupseerikurssi koostuu yksilöistä, joilla on siviilissä varsin erilainen tausta. Kurssin nuorimman ja vanhimman oppilaan välillä on ikäeroakin jo 10 vuotta. Siviiliin päästyämme meillä ei ole enää kovin paljon yhteistä. Sensijaan täällä armeijassa me olemme varsin yhtenäinen joukko, joka saamansa sotilaskoulutuksen perusteella pystynee toimimaan ja suorittamaan saamansa tehtävät vaikeissakin olosuhteissa. Tämä yhtenäisyys on saavutettu sillä, että jokainen on joutunut tinkimään omista mieltymyksistään ja sopeutumaan siviilielämästä melkoisesti poikkeavaan elämänmuotoon.

Sotilaalliseen kuriin sopeutuminen ei liene kenellekään aivan helppoa. Jokainen meistä haluaisi elää perheensä tai ystäviensä parissa ja käyttää aikansa hyödyllisellä tai mukavalla tavalla. Lyhyesti sanottuna jokainen haluaisi toteuttaa itseään. Tähän ei kuitenkaan ole mahdollisuutta, kun meidät temmataan omasta elämänpiiristämme 11 kk:n ajaksi kasarmille ja metsäkeikoille.

Ei ole mitenkään miellyttävää esimerkiksi herätä päivystäjän kamalaan herätyshuutoon aamulla klo 6, seistä aamu-uinnille lähdettäessä melkein alasti kolmirivissä koulun edessä vaikkapa vesisateessa ja sitten hypätä uimalaiturilta nelijonossa ruoduittain kylmään mereen. Tämäntapaisia erittäin epämiellyttäviä tilanteita oppilaan eteen tulee lähes päivittäin. Voimme onnitella itseämme sen johdosta, että meillä kaikilla on ollut "riittävän pitkä pinna", joka on kestänyt "katkeamatta", vaikka se usein onkin ollut varsin kireällä.

Kaikesta huolimatta tämä reservialiupseerikurssi tulee jäämään mieleemme aikana, jota jälkeenpäin varmasti mielellämme muistelemme. Tunnetusti kaikkein "tautisimmat" tilanteet ovatkin juuri niitä, joita jäljestäpäin mieluimmin kehuu toisille. Lähellämme olevat ihmiset saavat kuulla näitä "sotajuttuja" kyllästymiseen saakka, sillä tässä suhteessa olemme varmasti aivan samanlaisia kuin aikaisemmatkin ikäluokat. Saattaa olla niin, että moniin varusmiesaikana hankittuihin kokemuksiin, jotka sinänsä voivat olla hyvinkin kurjia, sisältyy jotakin sellaista, mikä tekee ne inhimillisinä kokemuksina arvokkaiksi.

Itse olen helsinkiläinen, jonka elämän pääsisältönä on ollut tiivis opiskelu ja sittemmín toiminta melko vastuunalaisella paikalla eräässä vakuutusyhtiössä. Täällä armeijassa olen ensimmäistä kertaa esimerkiksi asunut teltassa, melonut kanootilla, ajellut Uiskolla ympäri saaristoa jne. Oppilaspoikana en ole joutunut rasittamaan itseäni millään vaikeilla kysymyksillä enkä kantamaan vastuuta juuri mistään.

Tällaisena huolettomana ajanjaksona, jolloin elämän painopiste on ollut fyysisessä rasituksessa, syömisessä ja nukkumisessa, nämä 3 kuukautta ovat luullakseni muodostaneet sinänsä terveellisen vaikkakin usein pitkäveteiseltä tuntuneen välivaiheen elämässäni ja ehkä monen muunkin nykyajan urbaanin kilpailuyhteiskunnan stressaaman nuoren elämässä.

On tietysti selvää, että jokainen meistä on kokenut tämän ajan omalla tavallaan riippuen juuri siitä, minkälaisesta elämäntilanteesta on tänne tullut.

Haluaisin lopuksi kiittää kouluttajiamme siitä asiallisuudesta, jolla olette meitä kohdelleet. Te olette yrittäneet muokata meistä sotilaita ja ryhmänjohtajia. Se on Teidän työnne ja ammattinne. Me emme ole olleet kovinkaan aktiivisia tai innostuneita, koska meistä ei luullakseni monikaan halua olla sotilas. Sen vuoksi me usein kiroamme kaikki "kapiaiset" ja koemme pelkkänä "vittuiluna" monet Teidän toimenne.

Mutta jos otamme lähtökohdaksi ne tosiasiat, että jokainen Suomen mies ON asevelvollinen ja että Suomen armeijan ON tarvittaessa pystyttävä täyttämään velvoitteensa, emme voi olla arvostamatta sitä tunnollisuutta ja innostuneisuutta, jolla nähdäksemme olette oman koulutustehtävänne suorittaneet.

Kun olen kavereilta kuullut kokemuksia muiden joukko-osastojen reservialiupseerikursseilta, olen saanut sen käsityksen, että monessakaan paikassa ei ole ollut yhtä päteviä, asiallisia ja reiluja kouluttajia kuin tällä meidän kurssilla.

Toivottavasti Te, Herra Everstiluutnantti, saatte yhtä hyvät kouluttajat myös seuraaville kursseille!

Kiitos!


© Copyright: Timo Ahjos 2020. Kaikki oikeudet pidätetään.